Vuosituhansia kestäneen jääaikakauden jälestä joutui suuri, kenties suurin osa Lappiakin meren aaltojen huuhdeltavaksi. Lukuisat merenrantaviivat, entiset merenrannat, mitkä nykyisin ovat suhteellisesti korkealla, ovat siitä ilmeisenä todistuksena. Meren aallot vyöryivät Lappiin kahdelta taholta: Jäämeren puolelta ja Pohjanlahden taholta. Kemijoen ja Tornionjoen laaksot luikertelivat paikoin laajoinakin merenlahtina kauvas ylös Lappiin, kun jääkauden suunnattomat, tuhansia metrejä paksut jäävuoret olivat pakottaneet maanpinnan vajoamaan. Tornionjokilaaksossa arvellaan Pohjanlahdesta jatkuvan merenlahden ulottuneen jopa Muonion kirkon seutuja ylemmäksi ja Kemijoen laaksoalueella niinikään meri tunkeutui kauvas ylös pitkin Ounasjoen, Kitisen, Luiron ja Kemijoen varsia. Maan vähitellen kohotessa vetäytyi meri Lapistakin nykyisiä rajojaan kohti ja niin aikain kuluessa Lappi valmistui vastaanottamaan ensimmäiset asukkaansa.
Vaan milloin Lapin erämaat saivat ensimmäiset asukkaansa ja mitä kansaa nuo ensimmäiset asukkaat olivat? Näitä kysymyksiä ei ole vielä lopullisesti selvitetty. Lapinmaan ensimmäisinä, vanhimpina asukkaina jotkut tutkijat pitävät lappalaisten esi-isiä. Muun muassa V. Wallin (Voionmaa) teoksessaan „Suomen kansan esihistoria” lausuu „varsin uskottavaksi, että Lapin kansan esi-isät ovat noilla pohjoisilla kylmillä seuduilla olleet ensimmäisiä asukkaita ja ettei heitä ennen mikään muu kansa ole siellä asunut”. Tämän mielipiteensä johtaa hän siitä, että itäsuomalaisen ryhmän pohjoisen puolen eli n. s. „arktisen sarjan” kiviaseet, jotka ovat yleensä raakatekoisia ja ko’okkaita, ilmaisevat lappalaiskansallisuutta. Mutta toisten tutkijain mukaan on Lapin kivikautisen asutuksen kansallisuus yhtä hämäräperäinen kuin kivikauden asutus muuallakin maassamme. Suomen Lapista on löydetty kaikkiaan noin 300 kiviasetta, vaan ne ovat päteviä todistuksia ainoastaan siitä, että niiden käyttäjät ovat eläneet yhtä alkuperäisissä oloissa kuin kivikauden aikaiset ihmiset yleensä. Lappalaisten verrannollisesti myöhempinä aikoina Lappiin siirtymistä todistavat, niin selittävät toiset tutkijat, m. m. ne tosiasiat, että lappalaisten jälkijoukkojen rippeitä vielä 1500- ja 1600-luvuilla kierteli Keski-Suomen erämailla ja että lappalaiset vähän kerrassaan ovat painuneet yhä pohjoisempaan suomalaisasutuksen tieltä.
Kaikissa tapauksissa ovat lappalaiset Lapin vanhimmat tunnetut asukkaat. Myöskin sillä avaralla Kemijoen vesistön latvapuolen alueella, joka on tunnettu Kemin Lapin nimellä ja joka käsittää m. m. nykyiset Sodankylän ja Kittilän pitäjät, on ensimmäinen tunnettu asutus pelkkää lappalaiskansallisuutta. Sodankylän ja Kittilän varhaisimmat tunnetut asukkaat siis olivat lappalaisia, joita pirkkalaiset kävivät, kuten Länsi-Pohjan pohjois-osissakin kierteleviä lappalaisia, veroittamassa. Tällaiset veroitusoikeudet, joista pirkkalaiset maksoivat kruunulle jonkunmoisen pienemmän vuokran, sanotaan kuningas Maunu Latolukon antaneen pirkkalaisille jo v. 1277. Veronkanto lappalaisilta ja kaupankäynti Lapissa oli pirkkalaisten käsissä aina Kustaa Vaasan aikaan saakka, siis kolmatta sataa vuotta. Kuningas Kustaa Vaasa vielä hallituskautensa ensi aikoina eli v. 1528 vahvisti pirkkalaisten oikeudet, vaan v. 1554 hän ne viimein kokonaan lakkautti, mikä aiheutti sen, että lappalaisten veroitus joutui lapinvoutien ja muiden veronkantajain huostaan.
Tähän aikaan olivat lappalaiset, jotka asuivat nykyisten Kittilän ja Sodankylän pitäjien alueilla, vielä aivan osattomat kristinopinvalosta. Muutamia heikkoja yrityksiä lappalaisten kristinoppiin käännyttämiseksi kyllä oli tehty, vaan olivat ne jääneet ilman mitään tuloksia. Lappalaiset palvelivat seitojaan sekä harjoittivat taikatemppujaan. Heidän elinkeinoinaan olivat porojen pitäminen, villipeurain ja muun hyödyllisen metsänriistan pyynti sekä kalastus. Tämä käy selville m. m. lapinvoutien veronkantoluetteloista, joissa lyhyesti selvää tehdään lappalaisilta kannetusta verosta. Niinpä vuoden 1553 veronkannossa sai Olavi Anundinpoika Kemin Lapista oravannahkoja lukuunottamatta 60 näädännahkaa, 1 kippunnan haukia ja 5 ketunnahkaa. Tämän veron kantoi hän 69 veronalaiselta lappalaiselta Kemin Lapissa, johon paitsi Sodankylää ja Kittilää myöskin Kuolajärvi ja Kuusamo luettiin. Verolappalaisia mainitaan Kemin Lapissa sanottuna vuonna olleen kaikkiaan 86, vaan 17 verolappalaiselta oli joku toinen lapinvouti verot perinyt. Vuonna 1555 määrättiin lapinvero siten, että kunkin lappalaisen oli suoritettava veroa 1 näädännahka ja 15 oravannahkaa. Varattomat, jotka eivät voineet hankkia näädännahkaa, pääsivät 30 oravannahalla. Edellämainituista verolappalaisista asui 9 lappalaista Sompion kylässä, 7 Sodankylässä, 5 Kittilässä ja 6 „Lombskala”-nimisessä kylässä. Jaakko Fellman huomauttaa viimeksi mainitulla kylällä tarkoitettavan nykyisessä Kittilän pitäjässä sijaitsevaa Tepaston tai Tepastolompolon kylää. Viimeksi mainitun kyläryhmän nimenä on Göran Wahlenbergin kartassa vuodelta 1804 „Lombola”.
Vaikka vero olosuhteisiin verraten ei ollutkaan pieni, niin arvattavasti pirkkalaisten veronkäynti oli ollut lappalaisille vieläkin rasittavampi, koskapa Olavi Anundinpoika sai vakinaisen veron lisäksi lappalaisilta „käsilahjoina” kuningasta varten 60 näädännahkaa, 20 ahmannahkaa, 11 majavannahkaa ja 9 kiihtelystä [1] kärpännahkoja. Jaakko Fellman arvelee lappalaisten sillä tavoin tahtoneen osoittaa kiitollisuuttaan siitä, että kruunu oli ottanut lapinveron perimisen omaan huostaansa sekä vapauttanut lappalaiset siitä nylkemisestä, jota pirkkalaiset harjoittivat. Seuraavien vuosien luetteloissa ei tällaisia „käsilahjoja” mainita. Ellei lapinveron maksajilla ollut maksuvälineiksi määrättyjä nahkoja eli taljoja, niin vastaan otettiin niiden sijaan muitakin nahkoja. Niinpä jo kirjelmässään 27⁄8 1548 Ragvald Halvarinpojalle (Raffvaldt Halffvarsson) kuningas Kustaa Vaasa huomauttaa, että näädännahkain puutteessa voidaan vastaanottaa myöskin hirven- ja valittuja oravannahkoja. („Szå äre vij tillfriidz, att the ther före utgöre måge, gode Elgzhuder, Hiorthuder, eller och ennkannerlige utvaldt Gråskin”). Vähitellen ruvettiin vastaanottamaan, mitä turkistavaraa vaan lappalaisilta oli saatavana. Lappalaisten verotusoloista lausuu Jaakko Fellman m. m.: „Ainakin 1500-luvun loppuun, ja todennäköisesti myöhemminkin on sen vuoksi yleensä tyydytty vero vastaanottamaan sellaisina parseeleina, joita lappalaiset voivat tarjota.” On jo huomautettu, miten v. 1553 kaikki eivät voineet toimittaa säädettyä näädännahkaa. Vaan v. 1558 näkyy asianlaita olleen yhtäläinen ei ainoastaan näädän- vaan myöskin oravannahkain suhteen. Sinä vuonna näet 95 lappalaiselta saatiin verona 60 näädän-, 3 ahman-, 32 majavan-, 13 saukon-, 2 sudennahkaa, 15 kiihtelystä oravannahkoja, 2 punaisen ketun nahkaa, 10 porontaljaa sekä lisäksi 10 kippuntaa 1 leiviskä haukia. Sen vuoksi luetaan myöskin 1576 vuoden tileistä:
Vero Kemin Lapista suoritetaan manttaalittain sen mukaan kuin vuoden varrella saadaan nahkoja, joko näädän-, oravan-, ketun-, majavan-, saukon- eli muita nahkoja ja useimmin 30 kpl. haukia lisäksi kukin mies, toisina vuosina enemmän toisina vähemmän, riippuen kalansaaliista, mutta Sodankylä, Kuolajärvi, Sompion kylä ja Kittilä maksavat vuotuisena sääntönä 10 näädännahkaa. Tänä vuotuisena sääntöverona, joka nähtävästi suoritettiin manttaaliveron lisäksi, maksoi Sodankylä ja Kuolajärvi kumpikin 3 sekä Kittilän ja Sompion kylät kumpikin 2 majavannahkaa. Kun sanottuna vuonna (1576) verolappalaisia oli 103, kertyi 106 näädän-, 6 saukon-, 6 majavan-, 1 suden-, 4 punaisen ketun, 3 naalinnahkaa, 29 kiihtelystä oravannahkoja, 36 porontaljaa, 4 827 haukia sekä hyvää vanhaa rahaa 9 taalaria ja 1 markka.
V. 1587 suoritti 101 verolappalaista 49 näädän-, 2 ahman-, 43 majavan-, 5 saukonnahkaa, 5 ½ kiihtelystä kärpännahkoja, 8 punaisen ketun nahkaa, 19 porontaljaa, 8 kippuntaa 8 ½ leiviskää haukia, 1 karhuntaljan, 7 naalin- ja 1 sinisen ketun nahkaa edellä mainittu sääntövero siihen luettuna.
Kruunun hyväksi ostettiin sitä paitsi veronkantotilaisuuksissa kaikellaisia turkiksia vaihtaen niitä jauhoilla, voilla, hampulla, kirveillä y. m. sellaisilla, joita voudit toivat muassaan siten kaupankäynnissäkin ajaakseen saman asian kuin pirkkalaiset. Tällaisella vaihtokaupalla hankittiin kruunulle m. m. v:na 1579 Kittilässä 1 majavannahka 2 leiviskällä voita ja ½ pannilla (1 panni = 20 kappaa) jauhoja, 2 muuta majavannahkaa maksoi 1 ½ leiviskää voita kumpikin, 1 näädännahka ½ pannia ja 1 ahmannahka 1 ½ pannia jauhoja; Sodankylässä 4 majavan- ja 1 ahmannahka yht. 5 leiviskää voita ja 4 pannia jauhoja, 1 majavannahka, 2 leiviskää voita ja ½ pannia jauhoja; Sompiossa 1 ahmannahka 1 leiviskän voita ja 1 kirveen; Kuolajärvellä 1 karhuntalja 1 ½ pannia jauhoja ja 1 samallainen talja 1 ½ pannia jauhoja sekä lisäksi kirveen; Inarissa 1 majavannahka ja 1 näädännahka 3 pannia jauhoja; Peltojärvellä 1 majavannahka 1 leiviskän voita, 1 samallainen 1 leiviskän voita ja ½ leiviskää hamppua. Kaikki tämä saatiin sen veronkannon lisäksi, mikä samana vuonna 82 verolappalaiselta tuotti 71 näädän-, 3 majavan-, 1 203 oravan-, 2 punaisen ketun nahkaa, 1 naalinnahan, 3 030 haukia ja 34 porontaljaa.
Veronmaksuksi vastaanotettiin myöskin eläviä poroja, joita sitten käytettiin osittain veroparseelien kuljetukseen alas meren rannikolle, osittain turkistavarain vaihettamiseen, mutta osittain jätettiin jonkun lappalaisen hoitoonkin. Sen vuoksi tilikirjoissa on merkitty „Lappalaisten huostassa vuodesta 1575 vuoteen 1576 7 poroa” ja yhtä suuri määrä vuodesta 1576 vuoteen 1577.
Edelläkerrotusta selviää, miten vaihettelevia verotulot olivat. Myöskin on todennäköistä, että vero yleensä vielä 1500-luvulla ei ollut tarkoin määrätty, vaan ylimalkaan otettiin, mitä saatiin ja oli saatavana.
Kaarle-herttua, joka muutenkin koetti järjestää pohjanperien oloja, määräsi v. 1602 lapinveron muutettavaksi poronvasa- ja haukikymmenyksiksi, joten mitään muita parseeleja ei kannettu. Sittemmin lapinveroitusoloissa toimeenpantiin uudistuksia, kuten tuonnempana saamme nähdä.
Nykyisten Sodankylän ja Kittilän pitäjien alueilla kesti pelkkää lappalaisasutusta keskipaikoille tai loppupuolelle 1600-lukua. Ensimmäisenä tunnettuna suomalaisena uutisasukkaana mainitaan Kemijärveltä saapunut Paavali Pelkonen, joka lienee ollut Lumijoelta lähtöisin. Lappalaisten valitusten johdosta hän maaherra Johan Graanin päätöksellä 16⁄3 1665 velvoitettiin siirtymään pois lappalaisten alueelta. Pelkonen siis oli Sodankylään asettunut hiukkaista ennen. Kun Pelkonen ei ottanut maaherran määräystä totellakseen, syntyi uusia selkkauksia, vaan lopputulokseksi jäi, että Pelkonen sittenkin saavutti asumaoikeuden Sodankylässä ja elävät hänen jälkeläisensä siellä vieläkin. Mutta jo ennen Pelkosen Sodankylään siirtymistä olivat lappalaiset joutuneet usein kosketuksiin alamaalaisten kanssa. Sitä todistaa m. m. herttua Kaarlen suojeluskirje lappalaisille 14⁄6 1602, jossa kirjeessä pirkkalaisia ja muita talonpoikia varoitettiin tuottamasta haittaa lappalaisten kalastukselle m. m. Sodankylässä ja Kittilässä. Kemijärveltä päin etenkin uhkasi vaara lappalaisten kalavesiä ja riistanpyyntialueita, sillä olihan uutisasutus siellä jo siinä määrin kehittymässä, että sinne jo v. 1648 rakennettiin ensimmäinen kirkko. Pohjanmaan maaherran Melker Wernstedtin kirjelmästä 21⁄7 1638 lappalaisten valitusten johdosta Kemin talonpoikia Kemijärvellä kielletäänkin ankarasti tuottamasta haittaa lappalaisten metsille ja kalavesille. Näistä ja muista varoituksista sekä kielloista huolimatta oli lappalaisten ja kemijärveläisten välillä riitoja kalavesistä, etupäässä kalastusoikeuksista Kemijärvessä, vielä pitkät ajat.
Vuonna 1673 annettiin julistus, niin sanottu Kalmarin plakaatti, jonka nojalla ken hyvänsä voi siirtyä Lappiin ja valita siellä asuma-alueen riistamaineen ja kalastuksineen. Tämä julistus sitäpaitsi myönsi Lappiin muuttaneille uutisasukkaille verovapauden kaikista kruunun veroista ja rasituksista 15 vuodeksi, jonka ajan kuluttua uutistiloille oli asetettava huokea lapinvero. Vielä myönsi julistus uutisasukkaille vapauden sotaväenotosta. Tämä ja 3⁄9 1695 annettu uusi täydentävä julistus Lapinmaan asuttamisesta olivat omiaan vetämään siirtolais- eli uutisasukasjoukkoja Lappiin, jossa muutenkin tiedettiin olevan kehuttuja kalavesiä ja antoisia riistamaita. Uutisasukkaiden tulvaa lisäsivät vielä levottomat ajat ja varsinkin isonvihan tuottamat, kamalat olot 1700-luvun alkupuolella. Vaikka Ruotsin hallitus oli luvannut suojella myöskin lappalaisten ikivanhoja nautinto-oikeuksia riistamaihinsa ja kalavesiinsä, niin joutuivat ne kumminkin Lapin erämaiden asutuspolitiikan tielle ja niin ollen lappalaisten asema paneutui horjuville portaille. Etelämpää tulleet suomalaiset asukkaat alkoivat anastaa lappalaisilta parhaat kalavedet ja riista-alueet, jonka takia lappalaiset katsoivat tulokkaita vihollisikseen ja alueittensa anastajiksi. Etenkin isonvihan rauhattomina aikoina, jolloin oikeudellinen ja hallinnollinen järjestelmä oli kokonaan sortunut saranoiltaan ja oman käden oikeus päässyt suureen valtaan, sattui Lapin kaukaisilla erämailla tulokkaiden ja lappalaisten välillä tuimiakin kohtauksia riista-alueista, vaan heikompien lappalaisten oli joko väistyttävä toisille laitumille tai alistuttava oleviin oloihin. Yhä lukuisammaksi käynyt suomalainen asutus 1700-luvun loppupuolella teki melkeinpä lopun lappalaisasutuksesta Sodankylän pitäjän nykyisellä alueella ja sama oli laita Kittilässäkin. Seuraavassa teemme selvää siitä, mitä lähemmäksi 30 vuotta sitten kansan muistissa eläneet tarut ja muistitiedot kertoivat asutusvaiheista kullakin paikkakunnalla.
Jokia myöten on asutus kulkeutunut Lappiin ja joethan nykyisin etenkin kesäiseen aikaan ovat pääasiallisimpia kulkureittejä Lapissa. Kemijoki lukuisine haaroineen ja syrjäjokineen muodostui väyläksi, jota myöten alamaasta suomalaisia samoili uusia olinsijoja ja asuinpaikkoja etsimään. Kittilään levisi suomalainen asutus Ounasjokea pitkin ja Sodankylään johti sitä Kemijoki lukuisine haaroineen. Kun suomalaisen asutuksen alku levisi Sodankylään Kemijärveltä päin, niin alamme selostuksemme tältä taholta.
Kuten edellä mainittiin pidetään Paavo Pelkosta ensimmäisenä suomalaisen uutisasutuksen perustajana Sodankylässä. Sitä vahvistavat m. m. vanhat muistitiedot, sillä kun vuonna 1886 Lapissa matkustellessani kävin Pelkosenniemen kylässä, joka sijaitsee Kemijokivarrella Sodankylässä alun toistakymmentä kilometriä Kemijärven pitäjän nykyisestä rajasta ylöspäin ja joka kylä on saanut nimensä mainitusta Pelkosesta sekä hänen jälkeläisistään, niin vanhoilla ihmisillä oli vielä yhtä ja toista muistossaan, mitä olivat vanhemmiltaan kuulleet tästä „vanhasta Pelkosesta” kerrottavan. Kemijärveä ylemmä oli Paavo Pelkonen asettunut joitakuita vuosia sen jälestä, kun kirkko rakennettiin Kemijärvelle, mikä tapahtui v. 1648. Kun Pelkonen ryhtyi riistan pyyntiin lappalaisten riista-alueilla ja majavanpyyntipaikoilla, jopa karkoitti lappalaisia pyytöpaikoiltaan, niin joutui hän lappalaisten vihoihin. Lappalaiset koettivat häntä karkoittaa, mutta kun Pelkonen oli vankka roteva ja rohkea metsänkävijä, niin kykeni hän pitämään puoliaan. Kerran kumminkin tuli Pelkoselle niin tiukka paikka, että hänen täytyi kodastaan paeta Teerisaareen joksikin aikaa. Lappalaiset, jotka olivat ristimätöntä kansaa, saapuivat eräänä aamuna varhain Teerisaareenkin ollen tarkoituksena hyökätä Pelkosen kimppuun, ennenkuin hän on varustautunut täysiin päivätamineisiin aseineen, mutta Pelkonen torjui onnellisesti tämänkin hyökkäyksen. Hän sieppasi keitintangon käteensä ja ryntäsi lappalaisia vastaan, jolloin lappalaiset pakenivat. Puheena olevat lappalaiset asuivat näiden muistitietojen mukaan Kilpelänharjulla, jota lappalaiset kutsuivat Puolarovaksi.
Pelkosenniemen Pelkolan talon isännän Juho Heikki Pelkosen kertomuksen mukaan oli vanha Paavo Pelkonen saapunut Kemijärvelle joko Siika- eli Kalajoelta. Toiset muistelivat hänen olleen kotoisin Savosta ja siihen viittaa Pelkosen nimikin, sillä Pelkoset ovat vanhaa savokarjalaista sukujuurta. Eräässä Keminkylän ja Sompion kihlakunnanoikeuden pöytäkirjassa vuodelta 1748 sanotaan m. m. „Esiintuli Matti Paavalinpoika (siis vanhan Paavali Pelkosen jälkel.) Pelkonen sekä pyysi saada asettua asumaan Kiemunkivaaralle tämän kylän maalla ja ottaa huostaansa veroa vastaan siellä olevat niittymaat, jos sellaisia siellä on” — — — ”lausuen, että hänen Lumijoella asustava isänsä, jolla nuoruudessaan oli ollut asunto tässä kylässä, oli häntä siihen kehoittanut.” Pöytäkirjasta vielä käy selville, että Kiemunkivaaralle [2] asukkaaksi pyrkijä Matti Pelkonenkin oli Lapissa syntynyt. Jos virallisissa asiakirjoissa mainitaankin, että Sodankylän ensimmäinen uutisasukas Paavali Pelkonen, joka vanhoilla päivilläänkin näkyy oleskelleen myöskin Lumijoella, oli kotoisin Lumijoelta, niin se seikka ei voi kumota hänen savolaisperäisyyttään. Tunnettuahan näet on, miten Kustaa Vaasan aikana savolaisia siirtyi muun muassa Oulunjärven tienoille, jotka ensin luettiin Limingan suureen emäpitäjään kuuluviksi. On mahdollista, että tätä tietä savolaisperäisen Pelkosen suvun muuan haara painautui Lumijoelle, josta sitten Paavali Pelkonen lähti ensin Kemijärvelle ja viimein Sodankylään suvulleen uutta levenemisaluetta etsimään. Edellä mainitun Juho Heikki Pelkosen kuulemien muistitietojen mukaan oli Paavali Pelkonenkin ollut muutamana Kemijärven ensimmäisen kirkon rakennushirren uittajana. Hirret uitettiin lautoissa Kummanmännikkö-nimisestä maasta, mikä sijaitsee Pelkosenniemestä noin 2 ½ peninkulmaa ylöspäin ja jonkun verran Viitalan metsänvartijatorpasta alaspäin.
Muuan kertomus tiesi, että Paavali Pelkonen oli etelästä päin saapunut kahden veljensä kanssa. Toinen niistä jäi Kemijärvelle Halosenniemelle ja toinen asettui Kairalan kylään Ollilan talon paikalle. Mutta tämä kertomus nähtävästi tarkoittaa jotain myöhempää aikaa, koskapa tuo Ollilan talon paikalle siirtynyt Pelkonen oli rengikseen ottanut n. s. Mettiäis-Pekan eli Pekka Mettiäisen Suvannon kylästä maksaen sille ylimääräistä palkkaa riksin siitä, että Pekka oli suostunut keväällä sunnuntaisin kaivamaan ojaa niityille kevättulvan johtamista varten. Sillä Suvannon kylää ei Paavali Pelkosen Sodankylän alueelle asettuessa vielä ollutkaan, jospa joku lappalaisperhe siellä olisikin majaillut.
Edellä kerrottiin Paavo Pelkosen joutuneen riitoihin ja selkkauksiin lappalaisten kanssa. Sitä todistavat myöskin useat oikeusjutut, joista tässä teemme lyhyesti selvää. Kemin talvikäräjillä 2⁄3 1669 valittivat lappalaiset Olavi Antinpoika Sompion kylästä, Antti Hannunpoika Sodankylästä, Antti Martinpoika Kitkasta ja Niilo Antinpoika Maanselän kylästä (Kuusamosta), että „torppari” ja „uutisasukas” Paavali Pelkonen, joka 4 vuotta sitten (siis vuoden 1655 paikoilla), oli asettunut asumaan Kemijärven yläpuolelle, vastoin kuninkaallista kieltoa (tällä arvattavasti tarkoitetaan m. m. herttua Kaarlen suojeluskirjettä lappalaisille) pyytää majavia heidän alueillaan ja kalastaa heidän kalavesillään sekä tuottaa heille muutakin vahinkoa. Vielä valittivat lappalaiset, että Pelkonen oli heiltä anastanut 7 verkkoa. Kun Pelkonen ei ollut oikeudessa saapuvilla, niin määrättiin kruununnimismies Juho Rimali lautamiesten Antti Tasasen ja Kaarle Kilpisen kanssa selvää ottamaan, oliko valituksissa perää ja sijaitsivatko Pelkosen asuntokodat lappalaisten nautintoalueella. Jos niin oli laita, olivat hänen kotansa maahan purettavat ja tuli Pelkosen saapua oikeuteen seuraavalla kerralla vastaamaan omavaltaisesta menettelystään. Kun Paavali Pelkonen edelleen jäi asuinsijoilleen riistaa kaatamaan, kääntyivät lappalaiset maaherra Johan Graanin puoleen, joka antoi nimismies Arendt Graapelle käskyn hävittää Pelkosen kodat ja karkoittaa Pelkonen lappalaisten alueilta. 4⁄3 1672 oli Pelkosen juttu taasen tutkittavana kihlakunnanoikeudessa. Oikeutta istuttiin Sodankylässä ja jätettiin oikeuteen nimismies Rimalin ja lautamiesten antama kirjallinen todistus siitä, että Pelkosen asunto sijaitsi 2 peninkulmaa lappalaisten pyytöalueen rajan sisäpuolella. Arendt Graape taasen selvitti, ettei hän ollut voinut Pelkosen kotain kaatamista suorittaa ja Pelkosta karkoittaa asuinpaikoiltaan, kun lappalaiset eivät uskaltaneet olla siinä toimessa avullisia. Lappalaiset näet olivat pelänneet saavansa Pelkoselta selkäänsä. Tästäkin siis käy selville, että Pelkonen oli herättänyt pelkoa lappalaisten keskuudessa.
Nyt lähetettiin miehiä kaatamaan Pelkosen kotia ja haastamaan Pelkosta oikeuteen. Pelkonen saapuikin oikeuteen ja selitti, että Ruotsin valtioneuvos, parooni Klaes Stjernsköld oli hänelle antanut kirjallisen luvan asettua asumaan lappalaisten alueelle. Nimismies Graape kumminkin selitti lupakirjan tarkoittavan, että Pelkonen saa asettua asumaan eräälle autiolle tilalle Kemijärvellä. Kun Pelkoselta kysyttiin lähemmin asian laitaa, selitti hän ensin asuneensa 4 vuotta Airosvaaran nenässä Kemijärvellä ja sieltä muuttaneensa uusille asuinpaikoille, jonne Airosvaaran nenästä oli 4 peninkulmaa. Sinne oli hän muuttanut sen takia, että siellä oli niittymaata, jota vastoin vanhalla paikalla ei ollut sopivaa maata niityn ja pellon tekoa varten. Pelkonen sanoi ylempänä Kemijärveä asuneensa jo 10 vuotta [3]. Vielä puolusti Pelkonen menettelyään väitteellä, ettei lappalaisten ja kemijärveläisten alueiden välillä ollut mitään varmaa rajaa. Lappalaiset kumminkin selittivät, että Kemijärvi on ikivanhoista ajoista ollut heidän rajanaan. Juttu päättyi siten, että Pelkonen tuomittiin 40 taalarin sakkoon sekä maksamaan niiden henkilöjen vaivain palkat, jotka olivat käyneet hänen kotansa maahan kaatamassa.
Vaikka Pelkosen asuntokodat v. 1672 hävitettiinkin, niin edelläkerrottu Kalmarin plakaatti vuodelta 1673 niin hyvin hänelle kuin muille Lappiin uutisasukkaiksi haluaville lahjoitti oikeuden asettua Lappiin. Tätä oikeutta Paavali Pelkonen hyväkseen käyttikin, sillä vanhoista verokuiteista näkyy, että Paavali Pelkonen on suorittanut lapinveroa vuodesta 1686 alkaen. Ja kun Kalmarin plakaatti myönsi 15 vapaavuotta verojen suhteen, niin sai hänkin tietysti nauttia samaa vapautta ensi vuosina. Näin ollen Pelkonen arvattavasti Kalmarin plakaatin ilmestyttyä heti asettui uudelleen entisille asuinsijoilleen Lapissa, ainakaan pitkää aikaa ei hänen sieltä tarvinnut poissa pysyä. Lapin käräjillä helmikuussa 1685 hänellä jo on riitajuttu eräästä saukosta, jonka pyynnissä lappalainen Tuomas Juhonpoika on ollut osamiehenä. Juttu päättyi siten, että Pelkoselle tuomittiin saukosta tai sen arvosta ¾ ja Tuomas Juhonpojalle ¼.
Vaikka Paavali Pelkosta lappalaiset ensin katsoivat hyvinkin toraisin silmin, niin vähitellen näkyy Pelkosen ja lappalaisten välisissä suhteissa tapahtuneen muutos parempaan päin. Lappalaisten täytyi mukautua Kalmarin plakaatin aiheuttamiin oloihin ja Pelkonen taasen katsoi parhaaksi elää maassa maan tavalla ja siis asettui puolustamaan lappalaisten ikivanhoja nautinto-oikeuksia. Tähän kehoittivat häntä omat etunsakin, sillä elihän hänkin ensi aikoina etupäässä metsänriistalla ja kalastuksella. Kemin Lapin käräjillä maalisk. 2 p. 1687 hän jo Sompion kylästä kotoisin olevan lappalaisen Niilo Simonpojan kanssa valittaa, että kulkurimies Matti Matinpoika Oinas Kemijärveltä 3 vuoden kuluessa on tehnyt suurta haittaa ja vahinkoa heidän riistanpyynnilleen ja kalastuksilleen. Tämä vanhan isänsä luota karannut kulkuri on vielä sellainen veijari, että käräjiin haastettuna piiloutuu metsiin käräjien edellä, joten hänelle ei voi kukaan mitään. Niin valittivat Pelkonen ja Niilo Simonpoika sekä pyysivät oikeudelta, että tällainen kulkuri „niinkuin joku vahingollinen peto” saataisiin kiinniottaa ja karkoittaa. Tähän „kohtuulliseen pyyntöön” oikeus suostuikin, kunnes Oinas toteennäyttää, kenenkä luvalla hän näille kahdelle lappalaiselle on tehnyt tällaista haittaa ja velvoitettiin nimismies Jaakko Graape pitämään huolta siitä, että Oinas joko kokonaan karkoitetaan Sodankylän puolelta tai tuodaan oikeuteen vastaamaan. Paavali Pelkonenkin siis jo tällä kertaa oikeuden pöytäkirjassa käy lappalaisesta.
Näihin aikoihin näkyy, kuten jo edellä viitattu, Lappiin siirtyminen olleen tavallista vilkkaampi, sillä samoilla vuoden 1687 Lapin käräjillä Kitkan ja Maanselän kylien lappalaiset valittavat, että muutamia vuosia sitten joukko etelämpää saapuneita kulkureja, suomalaisia, on sijoittunut heidän alueilleen anastaen väkivaltaisesti heidän parhaimmat kalavetensä sekä rakentaen asunnoikseen pirttejä. Näiden tulokkaitten valitetaan kaskenpoltolla myöskin hävittävän poronlaitumet ja karkoittavan metsänriistan. Suomalaisia mainitaan saapuneen yli 60 perhettä Kajaanista, Sotkamosta, Paltamosta, Pielisjärveltä ja Iisalmelta saakka. Tulokkaiden nimistä päättäen on tämä siirtolaistulva etupäässä savokarjalaista heimoa, sillä edellisten vuosien käräjäin pöytäkirjoissa mainitaan siirtolaisten niminä: Pesonen, Kaipainen, Moisanen, Laatikainen, Karjalainen, Mustonen, Kusurainen (Kasurinen?) j. n. e.
Edellämainituilla Lapin käräjillä v. 1687 esiintyy vanha Paavali Pelkonen lappalaisten todistajain joukossa todistamassa, mitä suuntaa raja kulkee Kemijärven ja Kemin Lapin välillä. Seuraavanakin vuonna tavataan Pelkonen taasen Kemin Lapin käräjillä. Tällöin hän ja Saunavaaran kylän ensimmäinen varsinainen uutisasukas Niilo Perttunen valittavat, että eräs Matti Matinpoika Kemin pitäjän Kalkiaisesta on tunkeutunut heidän alueilleen. Mainittu Perttunen, jolla niinikään on savolaisperäinen nimi, lienee saapunut muutamia vuosia myöhemmin kuin Pelkonen Kemijärven ja Sodankylän nykyisen rajan yläpuolelle Saunavaaraan. Kun savolaiset jo vanhoina aikoina pitivät saunan löylyä yhtä välttämättömänä kuin ruumiin ravintoa — saunassahan savolainen myöhempinäkin aikoina näki ensi kerran päivänvalonkin — niin rakensi Perttunen ensimmäisen asumuksensa eli tupansa sellaiseksi, että siinä voitiin myöskin kylpeä. Tästä sai vaara, jolla Perttusen tupa sijaitsi, Saunavaaran nimen ja sen nimen peri sitten Saunavaaran tienoille kasvanut kyläkin. Saunavaara on, kuten tunnettu, ensimmäinen kylä Kemijokivarrella Sodankylän puolella Kemijärveltä tullessa. Tosin jo ennen Niilo Perttusen Saunavaaralle sijoittumista, muuan Eerik Antinpoika ja hänen vaimonsa Kemijärveltä saivat uutisasukasoikeuden „Lapin rajalla”, jolla tässä tapauksessa luullaan tarkoitettavan Saunavaaran seutuja [4], mutta hän ei liene ollut pitkäaikainen uutisasukas Saunavaaran tienoilla. Uutisasukkaan oikeudet sai hän Kemin kesäkäräjillä v. 1676 ja sanotaan oikeuden pöytäkirjassa hänen edellisenä kesänä, siis v. 1675, Lapin rajalle menneen ja siellä alkaneen yrittää rakennushommiin („något begynt att bygga”). Lappalaiset olivat kumminkin tehneet haittaa hänen uutistalohankkeilleen, mainitaan samassa pöytäkirjassa.
Perttunen sitä vastoin savolaisen sitkeydellä juurtui tähän uuteen maaperään ja laski perustuksen Saunavaaran seudun asutukselle. Se käy selville muun muassa Sodankylän käräjäin pöytäkirjasta maalisk. 6 p:ltä 1732. Mainituilla käräjillä näet Saunavaaran kylästä kotoisin olevaa Eerik Perttusta ja muutamia Vuostimon kyläläisiä syytetään siitä, että he ovat joulun edellä v. 1729 pyytäneet majavia Vuostimon Pitkänkosken niskasta, jonka lappalaiset katsoivat vanhoihin nautinto-oikeuksiinsa kuuluvaksi. Sitä mielipidettä oli kihlakunnanoikeuskin, sillä vuostimolaiset ja Perttunen tuomittiin lappalaisille maksamaan 12 taalaria kuparissa pyytämiensä 2 majavan korvaukseksi ja oikeuskuluja 2 kuparitaalaria, jota vastoin heitä ei tuomittu muuhun edesvastuuseen riistan pyynnistä lappalaisten majavanpyyntipaikalla, vaan ainoastaan varoitettiin vastaisuudessa sellaista välttämään [5]. Vuostimolla tässä tarkoitetaan tietysti Kemijärven puolella sijaitsevan Vuostimon kylän seutua, joka myöskin tänä aikana luettiin Kemijärveen kuuluvaksi. Mutta kun selvää, lopullisesti hyväksyttyä rajaa Lapin ja Kemijärven välillä ei ollut olemassa, niin kesti pitemmän ajan riitaa siitä, Lappiinko vai Kemijärven pitäjään Saunavaaran ja Pelkosen kylän seudut kuuluivat. Kun uutisasutus Kemijärveä ylemmä levisi Kemijokivartta ylöspäin Kemijärven taholta, niin kemijärveläiset tahtoivat uutisasukkaat lukea omaan paikkakuntaansa eli Kemijärveen kuuluviksi saadakseen siten vapaammin harjoittaa riistanpyyntiä näillä Lapin rajoilla ja siellä asuvat pysytetyksi osallisina Kemijärven kunnasta suoritettavien verojen maksusta. Sillä näinä aikoina oli koko Pohjanmaan osaksi asetettu määrätty vero, josta taasen kunkin pitäjän oli suoritettava oma osansa. Pitäjille näin ollen ei ollut yhdentekevää, oliko verovelvollisia enemmän tai vähemmän, jonka takia kemijärveläiset eivät olisi suoneet, että Saunavaaran ja Pelkosenniemen seudut joutuvat lapinverolle. Lappalaisten alueille asettuneet uutisasukkaat taasen pitivät edullisempana, että heidät luettiin kuuluviksi Lappiin, sillä lapinvero oli huokeampi, jota paitsi Lapin asukkaat olivat vapautetut sotaväen otosta. Sen vuoksi myöskin Paavali Pelkonen ja Niilo Perttunen Sompion käräjillä 15⁄1 1691 valittivat, että alamaalaiset haluavat saattaa heitä alamaan verolle, vaikka he asuvat Lapin alueella. Oikeus pysytti heidät Lappiin kuuluvina.
Rajaseutuja ja riistanpyyntiä koskevista „lantalaisten” ja lappalaisten välisistä riidoista alamaalaiset eli Lapin rajan eteläpuolella asujat turvautuivat maanmittari Joonas Gäddan 28⁄2 1675 antamaan todistukseen, jonka mukaan rajan m. m. Kemijoen poikki olisi pitänyt kulkea paljoa ylempää kuin nykyisin, jolla tavoin Saunavaaran ja Pelkosenniemen seudut jäivät Kemijärven alueelle. Lappalaiset sitä vastoin väittivät, että maanmittari Gäddan luettelemat rajapaikat ovat paljasta mielikuvitusta, sillä niistä ei kukaan tiedä mitään eikä sanottu maanmittari ole koskaan käynyt rajaa tarkastamassa. Vuoden 1795 rajatutkimuksessa kumminkin Lapin ja Kemijärven välinen raja ratkaistiin siten, että raja tuli suuntautumaan Poovaarasta Pyhätunturin kautta Talviaissaaren yläpäähän Kemijoessa ja sieltä Nuolivaaraan, kuten nykyisinkin. Tämän rajan kuningas vahvisti 4⁄8 1776, jolla tavoin Saunavaaran ja Pelkosen kylät jäivät kuulumaan Sodankylään eli Lappiin.
Koko avara Sodankylä käsitti ensi aikoinaan ainoastaan 4 kyläkuntaa eli kyläaluetta. Vielä Göran Wahlenbergin v. 1802 [6] tekemällä Lapin kartalla esiintyy tämä kyläkuntajako. Kylistä on Kittilän kylän alue läntisinnä. Sodankylän alue, joka eteläpäästään on runsaasti 3 kertaa niin leveä kuin pohjoinen osa, ulottuu pohjoisessa pitkin Kitisen jokilaaksoa aina Inarin rajaan saakka. Kittilän ja Sodankylän välinen raja alkaa etelässä Ounasjokeen laskevan Tainionjoen suun tienoilta, jota vastoin idässä Sodankylän aluetta ulottuu liki Pelkosenniemen ja Saunavaaran kyliä. Sompion kylän alue käsittää mainitulla kartalla etupäässä Luirojoen vesistön alueen ulottuen Inarin rajalta etelään päin Kemijärven ja Kuolajärven rajaan saakka, jolla tavoin Pelkosen ja Saunavaaran kylät ovat tämän alueen rajojen sisällä. Neljäs kylä, Keminkylä, käsittää Sodankylän itäisimmän osan Kemijoen latvapuolella.
Vanha Paavali Pelkonen näkyy olleen hyvin sikiävää sukua, sillä ennen pitkää on Pelkosia Sompion kyläkunnassa enemmältäkin. Sodankylän käräjillä 23⁄2 1706 tuomitaan Matti Pelkonen 1 hopeataalarin sakkoon siitä, ettei hän kyläkunnan yhteisiin menoihin ollut osaansa suorittanut ja Sompion käräjäin pöytäkirjassa helmik. 21 p:ltä 1721 mainitaan uutisasukkaitten Matti Juhonpoika Pelkosen, Paavali Pekanpoika Pelkosen ja Juho Juhonpoika Pelkosen samoin kieltäytyneen osaa ottamasta kyläkunnan yhteisiin rasituksiin, vaikka he nauttivat kyläkunnassa samoja etuja kuin muutkin. Sompion käräjillä helmikuussa 1728 saavat Matti, Olli ja Juho Juhonpoika Pelkonen Sompion kylästä kiinnityksen eli vahvistuksen erääseen majavajokeen, jonka he ovat lunastaneet Kemin kyläläisiltä. Majavajoen nimi on pöytäkirjassa „polivuonovuotas” ja „Syslajoki”. Ne mahdollisesti tarkoittavat Vuotoksen jokea ja sen sivujokea Siuliönjokea. Edellämainitut veljekset ovat samoja miehiä, jotka omin väkinsä rakensivat Sodankylän lappalaistaloon navetan, jonka hinta on arvioitu 40 kuparitaalariksi. Kuten tästä näkyy, oli 1720-luvulla Sompion kyläkunnassa jo melkoinen joukko Pelkosia uutisasutusta levittämässä. Suku levisi täältä Lapin toisillekin paikkakunnille, kuten Kittilään, nykyiseen Mutenian kylään Sodankylän pohjoisosassa j. n. e., vaikka maan tavan mukaan heidän alkuperäiset nimensä muuttuivat asumainsa talojen nimiksi.
Kuten edellä kerrottu joutuivat Saunavaaran ja Pelkosenniemen tienoot ensiksi suomalaisten uutisasukkaitten tyyssijoiksi. Täältä alkoi uutisasutus uusien tulokkaiden etelämpää virratessa levitä ylemmäksi, pitkin Kitisen ja Luiron jokivarsia. Myöskin Kemijoen latvoille päin pyrki suomalainen asutus tunkeutumaan, vaan kun maan laatu tällä Keminkylän nimellä tunnetulla alueella on yleensä jotenkin karua, niin jäi Keminkylä eli Kemijoen varren alue Sodankylästä pitemmäksi aikaa kuin muut seudut lappalaisten haltuun.
Vanhoja muinaisesineitä ei Saunavaarassa eikä Pelkosenniemellä ollut enään tallessa. Kerrottiin kyllä, että peltoa tehdessä oli niin sanottuja „ukon kynsiä” löydetty, vaan ne oli arvottomina esineinä hukattu. „Ukon kynsiksi” niin hyvin täällä kuin monin paikoin muualla Lapissa nimitettiin maasta löydettyjä kivikaluja, joita entisajan ihmiset ovat käyttäneet työaseinaan. Kansalla oli se luulo, että „ukon kynnet” ovat sammuneita ukkosen salamia, jotka ukkosen ilmalla ovat maahan lentäneet taivaalta. Niinpä Pulskan talon läheltä puun juuresta oli löydetty 1 ½ korttelin pituinen soukka „ukonkynsi” ukkosen jälestä, vaan kivi oli sitten kadonnut. Saunavaaran kylän kohdalla on muutamalla saarella Manalanniemi-niminen kalmisto, josta Hj. Appelgren-Kivalolle on kerrottu seuraava tarina. Oli kaunis poutapäivä, jolloin Saunavaaran väki oli uutterassa työssä Manalanniemellä heinää tekemässä. Saunavaaran emäntä kopisteli silloin haravanvarrella kuolleita, äissään sanoen: „nouskaa tekin luokua ottamaan.” Manalaiset hyppäsivät heti ylös ja paiskasivat kaikki luo’on jokeen. Arvattavasti sattui tulemaan tuulenpyörre, joka lennätti kuivat heinät niityltä jokeen, vaan taikauskoinen kansa luuli tapahtumaa manalaisten teoksi.
Kitisenjoki yhtyy Kemijokeen Pelkosenniemen kylän yläpuolella. Niemekettä, joka tällä yhtymäpaikalla on mainittujen jokien välissä, sanotaan Oinaanniemeksi. Tätä vastapäätä Kemijoen etelärannalla on Keminniemi ja lännenpuolella Kitisenjokea, niinikään tässä jokien yhtymäkohdassa, pistää esiin Lapinniemi. Taru kertoo, että tästä Lapinniemestä kerran lappalainen meni joen yli kiven päällä seisoen. Lappalainen oli „lovinoita”, joka siis loitsuillaan sai kiven pysymään veden pinnalla. Hän oli mennyt tällä tavoin vihavenäläistä pakoon. Kun vihavenäläinen saapui niemen rannalle ja näki, miten lappalainen huilasi kivellä joen yli, yritti hänkin käyttää samaa keinoa, mutta hukkuikin jokeen. Vielä kerrottiin vihavenäläisajoilta eräs toinenkin tarina. Kun vihavenäläiset saivat erään lappalaisen ja hänen poikansa käsiinsä, niin asettivat he pojan jousi kädessä seisomaan Lapinniemen nenään ja isän sijoittivat samoin seisomaan Oinaanniemeen asettaen sotkan munan isän päälaelle. Lappalaispojalle sitten sanottiin, että niin hyvin hän kuin hänen isänsä päästetään vapauteensa, jos hän osaa ampua munan pois isänsä päälaelta. Kun poika tähtäsi jousella, niin isä samassa joen toiselta puolelta neuvoi: „ylennä poikani kättäs, vesimatka ennättää”. Tällä tarkoitti ukkolappalainen, että pojan pitää tähdätä hiukan ylemmäksi. Poika osasikin tehdä Vilhelm Tellin tempun. Tarina ei kumminkaan tiedä, pitivätkö vihavenäläiset puheensa.
Kemijoen latvapuoli oli entisinä aikoina kulkureittinä Suomesta Vienan Karjalaan sekä Kuolaan ja taasen Venäjältä Suomeen tehdyillä retkeilyillä. Kun veneillä mentiin Venäjän puolelle, niin sauvottiin Kemijokea ylös Vuottujoen suulle, josta jatkettiin matkaa Vuottujokea pitkin Sotataipaleen seudulle. Sitten vedettiin kevyet venheet Sotataipaleen yli ja niin oltiin Sotajoella, joka on muuan Jäämeren vesistöön laskevan Nuortijoen sivuhaaroja. Tällä tavoin päästiin samoilla venheillä Kuolaan asti. Jos taasen tahdottiin matkustaa Vienanmerelle, niin noustiin joko Värriöjoen eli Tenniöjoen latvoille sekä vedettiin venheet maakannaksien yli, jolloin oltiin Kantalahteen laskevan Tuntsajoen lähteillä. Näitä reittejä käytettiin ei ainoastaan kaupankäyntiä varten, vaan myöskin ryöstö- ja sotaretkillä 1500-luvun lopussa ja 1600-luvun alkupuolella. V. 1578 tehtiin Venäjän puolelta kamala hävitysretki Kemijokea alas Perä-Pohjolaan, jolloin Rovaniemen ja Korkalon kylät poltettiin, ja v. 1589 suomalaiset Pekka Vesaisen johdolla kävivät vuorostaan hävitysretkillä Kannanlahdessa saakka Vienanmeren rannalla. Jonkun vuoden kuluttua tehtiin taasen Suomen puolelta parikin sotaretkiä Vienanmeren rannikolle jopa Kuolaan asti aiheuttaen sen, että venäläiset vuorostaan samoilivat maassamme polttaen kyliä ja murhaten ihmisiä. Jo Sotataipaleen ja Sotajoen nimet todistavat, että Kemijoen latvoilla on suoritettu verinäytelmiä. Näiltä surkuteltavilta ajoilta polveutuvat ainakin osaksi ne tarut ja muistotiedot, joita vielä vuonna 1886 minulle muisteltiin Keminkylän alueella. Niinpä Martinkylässä vanhat miehet kertoivat, että Suomenpuolen sotapäällikkönä muutamalla sotaretkellä oli „Ristohvel” (Kristoffer) -niminen sotaherra, joka miehineen meni Kannanlahteen Vienanmeren rannalla ja tappoi siellä koko väestön. Sieltä retkeilivät „Ristohvel” ja hänen miehensä Kuolan kaupunkia hävittämään. Kun hänelle miehensä sanoivat, että kaupungin ympärillä on puumuuri, niin oli hän arvellut, mitäpä vastusta semmoisessa harakan pesässä on. Kuolaan retkeillessä kulki hän yksin sotaväen edellä. Kuolasta päin saapui muuan venäläisten tiedustelija, vaan kun tämä näki, miten mahtava mies suomalaisten päällikkönä oli, niin läksi venäläinen täyttä nelistä hevosellaan ajaen Kuolan väelle sanaa viemään pelättävän vihollisen tulosta. Mutta Ristohvel oli niin raju kulkemaan, että sananviejä ainoastaan hädin tuskin pysyi hänen edellään. Ristohvel sitten perille päästyään hyppäsi 3 syltää leveän suojelushaudan yli ja alkoi yksin särkeä kaupungin muuria. Kun Ristohvel oli myöskin suuri noita, niin noitui hän kuolalaisten pyssyt, etteivät ne lauenneet. Tässä pulassa muuan kuolalainen neuvoi tovereitaan: „tappakaa härkä ja peskää pyssyt punaisella (verellä)”. Tämä keino tepsi, sillä Ristohvelin kirot menettivät tehonsa. Kuolalaiset ampuivat nyt Ristohvelin säären poikki. Yhtä hyvin hän vielä yhdellä jalalla loikkasi suojelushaudan eli kaivannon yli ja meni oman sotaväkensä luo sekä tappoi puolet omia miehiään, kun eivät ajoissa olleet rientäneet hänen avukseen. Eloon jääneitten kanssa hän sitten läksi kotiin paluuretkelle. Mutta eloon jääneet päättivät kostaa toveriensa murhan. Kun oli päästy Nuortijokea pitkin Harjukosken tienoille, niin kostonhaluiset miehet leikkasivat Ristohvelin poron pulkasta vetohihnan poikki, jolloin Ristohvel hukkui Harjukoskeen.
Kuolassa oli Ristohvelin katkennutta sääriluuta säilytetty siihen saakka, kunnes „engelsmanni” poltti Kuolan, jolloin myöskin Ristohvelin kontti paloi. Se oli ollut 7 korttelia pitkä.
Hj. Appelgren-Kivalo on Kuolajärvellä kuullut saman tarinan vaikka hiukan eri muodossa. Suomalaisten päämies hänelle kerrotussa tarinassa mainitaan „Ristonvihaksi”.
Myöskin Jaakko Fellman kertoo muistoonpanoissaan (Anteckn. II, siv. 91 ja 92) Kemin Lapissa aikoinaan eläneestä Kristoffer-sankarista, jonka vaimon nimi oli ollut Kaisa. Hänen kerrotaan lukuisan partiojoukon johtajana, jossa joukossa oli sekä suomalaisia että lappalaisia, hyökänneen Venäjälle ja ryöstäneen monta paikkakuntaa, kuten Koudan, Knäsän, Kantalahden y. m. Matka Kuolaan oli käynyt Imandrajärven yli. Retkellä käytti hän suksia, joilla hän hiihti niin joutuin, että hän Imandran jäällä saavutti monta vihollisen ratsastajaa, vaikka he ratsastivat täyttä laukkaa. Kuolaan saavuttua piiritti hän linnan, vaan sai surmansa piirityksessä. Toiset kertoivat, mainitsee J. F., että kun hän Imandran jäällä ajoi erästä ratsumiestä takaa, kolahti hänen suksensa kiveen ja katkesi ja että sitten Kuolan edustalla muuan kanuunan kuula osui hänen toiseen jalkaansa ja katkaisi sen. Hän oli niin vankka mies, että reisiluutkin olivat neljä vaaksaa tai noin 5 jalkaa 3 tuumaa pitkät. Erään toisen tarinan mukaan oli Kuolan linnan miehistö ruvennut neuvotteluihin Kristofferin kanssa ja luvannut hänet seuralaisineen päästää linnanvallien sisäpuolelle kumminkin sillä ehdolla, että heidän piti yksitellen saapua valliin tehdystä aukosta. Kun Kristofferin, joka saapui ensimmäisenä, matalan sisäänpääsyn takia täytyi asettua kumaraan asentoon, niin tätä tilaisuutta käytettiin siten, että häneltä lyötiin kaula poikki. Myöskin kaikki muut suomalaiset, jotka menivät linnaan, surmattiin tällä tavoin ja ainoastaan muutamain onnistui päästä pakoon ja siis välttää tuho, vaan kotimatkalla kärsivät ne ankaraa nälänhätää. Ne jäivät uutisasukkaiksi Kuusamoon ja Kemijärvelle ja kerrotaan niiden olleen ensimmäisiä uutisasukkaita näissä ylimaissa. Näiden tarujen yhteyteen on Jaakko Fellman liittänyt erään loitsurunon, jossa selitetään tulen syntyä ja jossa Risto (Kristoffer) -niminen henkilö niinikään esiintyy. Runo kuuluu seuraavasti:
Tuoss’ on tyttö tuuvitettu
Pohjan jäisessä tuvassa,
Kivisessä kellarissa,
Sisällä lumisen linnan.
Yöllä hamppu kylvettihin,
Päivällä hamppu karhittihin,
Ruton vesille vietihin,
Verikko veljesten kutoma,
Apen aineillen (ainoille?) panema,
Sisarusten kehräelemä,
Vyörytettihin vetehen,
Myötävirroin potkettihin.
Saatihin halia hauki,
Halaistihin hauvin vatta,
Saatihin siloinen siika.
Halaistihin siian vatta,
Saatihin tuli punainen,
Varsin vanhin Väinämystä.
Risto taisi tulen lumoa,
Valtiaisen vaaputella,
Risto taisi riistat tietää,
Väet vanhat vähennellä.
Risto joukossa jalompi,
Risto juosta ripsutteli,
Ratsut rattahin sukesi,
Santtu saastalut salolla,
Kekälehet kengitellä.
Polvi se porossa pyöri,
Kipenessä kynnöstäpi,
Mies musta merestä nousi,
Ylös aalloista yleni,
Oli hyytä hyppysissä,
Jäätä järkäle käessä,
Risto kärsi käsin ruveta
Ilman rautarukkasitta,
Ilman vaskivanttusitta.
Vielä yleisemmin olivat kansan muistossa säilyneet tarinat kuuluisasta Itämielestä ja hänen urotöistään. Niinpä kerrottiin Martinkylässä tämän kuuluisan lappalaisjohtajan mainetöistä seuraavaa. Vastapäätä Kairijoen suuta Kemijoen itärannalla, noin 3 peninkulmaa mutkikasta Kemijokea ylöspäin Martinkylästä, sijaitsee Murharova-niminen paikka, jossa venäläisten toimeenpanemien hävitysretkien aikoina oli suuri lappalaiskylä. Kun pelättiin venäläisten saapuvan Kuolasta päin tuhojaan tekemään, niin eräällä kukkulalla kylän pohjoispuolella kukin kylän asukas vuorollaan kävi vartioimassa, näkyisikö venäläisiä tulevaksi. Tähystäjän piti savuavalla totolla antaa kyläläisille tieto vihollisten tulosta. Kerran oli tällaisena tähystäjänä muuan lappalaisvaimo, jolla oli koiranpenikka muassaan. Penikkapa ei malttanutkaan olla haukkumatta, kun kuuli outoja miehiä olevan tulossa. Venäläiset silloin tappoivat sekä koiran että naisen ja kylän väen mitään aavistamatta ryntäsivät kylään sekä surmasivat koko kylän väen. Ainoastaan kaksi raskasta vaimoa jätettiin henkiin. Itämieli sattui veljensä kanssa olemaan metsästysretkellä, joten he välttivät tuhon. Vaan venäläisten päällikkö, nimeltään Jöös, jäi kylään odottamaan Itämielen palaamista metsästysretkeltä. Tällä aikaa hänen miehensä kuljettivat kylästä ryöstettyjä tavaroita Sotataipaleeseen. Kun sitten Itämieli palasi metsästä, tarjosi venäläisten päällikkö hänelle viinaa. Mutta Itämieli ei sanonut viinaa maistavansa, ellei tarjooja itse ensin ryyppää. Jöösin ryypätessä tarttuikin Itämieli hänen kurkkuunsa ja leikkasi sen partaveitsellä poikki sekä asetti sitten venäläisten päällikön pään kannon päähän. Kun venäläiset palasivat takaisin kylää kohti ja näkivät pään kannon nenässä, tuumivat he toisilleen „jopa on Jöös, meidän herra, tappanut Itämielen”. Joku miehistä kumminkin piloillaan arveli, että „niinpä se on kuin Jöösin pää”. Samassa alkoi venäläisten joukkoon lennellä nuolia. Niitä ampui Itämieli ja hänen veljensä. He surmasivat siten kaikki venäläiset. Kaatuneita venäläisiä oli niin paljon, että kun Itämieli niiden tuliraudat pujotti kengänpaulaansa, niin tuli paula niitä aivan täyteen. Tämän tapahtuman johdosta paikka sai Murharovan nimen.
Erään toisen kerran sattui Itämieli olemaan tuohustusretkellä Koltsakiven seudulla Arajoen suussa. Kuten tunnettu laskee Arajoki Kemijokeen Savukosken ja Martin kylien välillä. Venäläiset äkkiarvaamatta yllättivät Itämielen ja ottivat häneltä tuohustamansa lohet sekä pakottivat hänet oppaakseen. Itämielen piti viedä venäläiset sellaiseen paikkaan, missä olisi hyvä lohia paistaa. Itämieli opasti venäläiset Miekkakosken karille. Sinne tultua antoi venäläisten päällikkö veitsensä Itämielelle ja käski hänen noutaa paistinvartaita. Itämieli meni metsään ja repi hiuksiaan tulirautansa ympärille lukien loitsulukuja. Venäläisten päällikkö myös oli noita, jonka vuoksi hän luottaen loitsutaitoonsa uskalsi antaa veitsensä Itämielelle ja päästää hänet metsään. Vaan Itämieli teki tempuillaan venäläisten loitsut tehottomiksi ja pujahti pakoon. Venäläisten kesken syntyi Itämielen pakoon pääsemisestä tuima riita. Toiset pitivät päämiehensä puolta, vaan toiset tekivät kapinan. Seuraus oli, että venäläiset tappoivat toisensa. Sen johdosta sai koski Miekkakosken nimen. Kuoskun talon Matti-äijä oli näet koskesta löytänyt miekan. Myöskin Hj. Appelgren-Kivalolle on kerrottu tämä tarina hiukan toisessa muodossa.
Kerran sattui Itämieli olemaan muutamassa aitassa. Vihavenäläiset osuivat myöskin tulemaan aittaan ja kun näkivät Itämielen, niin iloissaan kiljaisivat: „nytpä et kumminkaan meidän käsistämme pääse, jos muulloin sinulle onkin onnistunut käsistämme pujahtaa”. Itämieli ei ollut milläänkään, sanoi vaan, että odottaisivat siksi, kunnes hän on peskin pukenut ylleen. Siihen suostuttiin. Venäläisten odottaissa työnsi Itämieli aitan (nilin) nurkassa porontaljoista tehtyjä pusseja ja rääsyjä peskin täyteen ja nakkasi sen venäläisten päitten yli ovesta ulos. Venäläiset silloin hyökkäsivät peskin kimppuun, kun luulivat, että heidän vanha vihamiehensä jo on tällaisella rynnäköllä karkuun menossa. Venäläiset pistelivät raivoissaan peskiä keihäillään, minkä ennättivät. Itämieli tällä välin pujahti ovesta ulos ja huusi mennessään: „älkää, kortot, peskiäni pilatko.” Tällä tavoin Itämieli sukkeluudellaan taasen pelastui pälkähästä.
Muuan tarina kertoo, että myöskin niin sanotussa Kyörtässeljän maassa, mikä sijaitsee Nuortijokeen laskevan Tulppio-ojan suusta jonkun matkaa etelään päin, oli ollut lappalaiskylä harjujen välisessä kurussa. Vihavenäläisten pelosta harjujen rinteille oli asetettu nuoria suojelusaidoiksi. Kun vihavenäläiset harjujen rinteitä alas luisuessaan takertuivat nuoriin, ampuivat lappalaiset kätköistään nuolillaan venäläiset kuoliaiksi.
Noin 4 peninkulmaa Martin kylästä ylöspäin on Itämielen saari, joka on saanut nimensä mainitusta lappalaissankarista. Itämieli näet oli kerran sattunut olemaan saarella ja kun häntä oli nukuttanut, oli hän paneutunut nukkumaan. Hän heräsi kuullessaan veden loistetta. Nostettuaan päätään huomasi hän vihavenäläisen kahlaavan joessa mantereen puolelle. Venäläinen näet oli saapunut saarelle, vaan huomattuaan Itämielen heräävän, oli lähtenyt kiireesti luikkimaan mantereelle takaisin. Itämieli ampui jousellaan venäläistä, vaan nuoli ei sattunut, kun venäläinen hyppäsi koholle. Itämieli ampui uudelleen, vaan nuoli suhahti vieläkin venäläisen ohitse, kun venäläinen hyppäsi vieläkin korkeammalle. Nyt tähtäsi Itämieli venäläistä päälakeen, jolloin nuoli venäläisen hypätessä sattui napaan. Venäläinen kuoli siihen paikkaan.
Itämieli on pakanuuden aikainen nimi ja tavataan muuan Itämieli Sompion veronkantoluetteloissa vuosilta 1576–1578. Tähän aikaan tosin jo oli Lapissa kristinuskoon kastettujakin lappalaisia, vaan kun ne eivät olleet saaneet perusteellista opetusta kristinuskossa, niin rajoittuivat kastettujenkin lappalaisten kristinopintiedot hyvin vähiin ja palvelivat he edelleen pakanallisia jumaliaan. Kun sitten 1600-luvun loppupuoliskolla Kemin Lapissa ryhdyttiin pakanuuden jätteitä pontevammin hävittämään, mentiin tässä uudistusinnossa jopa liikoihin siinä suhteessa, että lappalaisilta riistettiin entiset, esi-isiltään perityt nimetkin ja heistä tehtiin Matin-, Antin- ja Juhonpoikia. Tällä tavoin Itämielenkin nimi hävisi sukupuuttoon ja jäi elämään ainoastaan tarujen piirissä. Vuoden 1579 veronkantoluettelossa mainitaan kumminkin vielä Kuolajärvellä Itämieli Päiviönpoika -niminen lappalainen. Itämielen suku siis polveutui etenkin Kittilässä suuresti ihaillusta Päiviö-nimisestä noidasta tai puolijumalasta. Hänestä kerromme lähemmin tuonnempana Kittilän muistitietojen ja asutustarujen yhteydessä.
Vähän alempana Martin kylää kerrottiin Kemijokivarrella olevan vähän talonsijan, jota paitsi muuan talon eli asunnon sijan niinikään kuului sijaitsevan vielä alempana niin sanotussa Pielniemessä, joka on Arajoen suusta jonkun matkaa Martin kylään päin. 3 ½ peninkulmaa Savukoskesta [7] ylempänä sanottiin Kemijoessa olevan niin sanotun Pojankiven, joka on saanut nimensä siitä, että venäläisvainojen aikana muuan poika oli piiloutunut vihavenäläisiä kiven päässä olevaan kuopanteeseen. Venäläiset kyllä ampuivat poikaa jousillaan joen rannalta, vaan kun poika lyyhistyi kiven onteloon, niin eivät nuolet voineet häntä vahingoittaa.
Savukosken, Kuoskun ja Nousun kyläin ensimmäisistä suomalaisista asukkaista kerrottiin eri tavalla. Erään kertomuksen mukaan oli kaksi venekuntaa lähtenyt Kemijärveltä ylös Kemijokea kilpaa sauvomaan. Toisessa veneessä, joka läksi nykyisen Kemijärven pappilan paikalta, missä asui Karppisia, oli Karppinen perämiehenä. Kilpailtiin siitä, kumpi venekunta ensiksi pääsee kauniin yppyrän tienoille. Karppinen ehti ensiksi Pelkosenniemelle, nykyisen Pulskan talon kohdalle ja asettui sinne taloa perustamaan. Pulskan talonpaikkaa kutsuttiinkin ensin Karppiseksi. Toinen venekunta Tenniöjoelle tultuaan nousi ja nousi, kunnes pääsi nykyiseen Nousun kylään saakka. Täällä venekunta nousi maihin ja perusti talon, jota alettiin kutsua Nousuksi. Toiset muistitiedot taasen kertoivat, että ensimmäiset uutisasukkaat tulivat Kuolajärveltä päin Sotkajärven seudulta. Tulokkaita oli 3 veljestä, joista Juntti- eli Jussi-niminen asettui Nousulle Hannulan talon paikalle, Hannu asettui Kuoskulle ja kolmas veli meni Martin kylään. Martin kylässä sitä vastoin kerrottiin, että Itämielen jälkeläisten ihmisten asumasta Kyläseljästä, joka on Martin kylästä alaspäin, venekunnat lähtivät kilpaa Tenniöjokea ylöspäin. Kuoskulle asettui Olli-niminen mies ja Nousulle nousi Hannu. Savukoskelle taasen muutti Paavo, joka oli Hannu Kankaan ukon (isänisän) ukko. Kuten siis näkyy, muisteltiin ensimmäisiä suomalaisia uutisasukkaita eri seuduilla eri tavalla. Vanhoista asiakirjoista kumminkin selvenee, että Karppinen mainitaan Keminkylän eikä Sompion kylän alueella asuvaksi ja on hänen nimensä Hannu. Sompion Keminkylän, Kuolajärven, Kitkan ja Maanselän käräjillä 27⁄2 1685 näet Pekka Tuomaanpoika Keminkylästä valitti, että hänen naapurinsa Hannu Karppinen pyrkii anastamaan hänen „oikeaa perintöänsä” eli perintömaitaan, jonka vuoksi Juho Tuomaanpoika ja Antti Ollinpoika määrättiin jakamaan tilukset eli maat naapurien välillä siten, että kumpikin saa nauttia raivaamansa maat, joka vastoin muut tilukset ovat jaettavat heidän välillään kahtia. Käräjillä 27⁄2 1688 taasen Hannu Karppinen Keminkylästä valittaa, että kylän muut miehet (lappalaiset) eivät häntä ota majavanpyyntiin osalliseksi. Kylän miehet selittivät, ett’ei Karppisella ole mitään perintöosaa majavanpyynnissä ja ettei häntä edelliselläkään tilanasukkaalla ole sellaista oikeutta ollut. Karppinen kyllä on kylän miesten suostumuksella maaherra Hannu Clerckiltä saanut luvan ottaa nautintoonsa muutaman autiotilan, vaan sillä ehdolla, ettei hän loukkaa kylän miesten oikeuksia ja vanhaa nautintoa. Oikeus antoikin sellaisen päätöksen, että Karppisella ei ole perintöosaa majavanpyynnissä, jonka takia hänellä ei ole siihen oikeutta, vaan viljelköön hän peltojaan ja niittyjään sekä harjoittakoon kalastusta joessa, minkä kerkeää. Käräjäin pöytäkirjassa vastaajia sanotaan kylän miehiksi, vaan kun majavanpyyntioikeus suomalaisen uutisasutuksen ensi aikoina kuului lappalaisille, niin olivat kylän miehet Keminkylän lappalaisia. Sodankylän varhimmassa papinkirjassa vuodelta 1731 niinikään mainitaan Karppinen Keminkylän asukkaana ja Pulskan talon asukkaana Pelkosenniemellä v. 1738 Pulska.
Mitä Nousun kylään tulee, mainitaan Sodankylän kappalaisen Berthold Ervastin (oli kappalaisena Sodankylässä vv. 1699–1728) v. 1722 kirjoittamassa todistuksessa 90 vuotta vanhan Paavali Matinpoika Pelkosen, 89-vuotiaan Antti Ollinpoika Teiningin ja lähes 70 vuotta vanhan Matti Antinpoika Kuhmitsan todistavan, että „Siulia”- ja „Votusvuono”-nimiset majavajoet (niillä tarkoitetaan nähtävästi Siuliö- ja Vuotoksenjokia), ovat ikimuistoisista ajoista kuuluneet Keminkylään, vaikka pari kuolajärveläistä Martti ja Matti Nousun köyhyyden takia on väkivaltaisesti siellä harjoittanut majavanpyyntiä näille köyhille verolappalaisille suureksi vahingoksi. Nämä Nousu-nimiset miehet eivät voineet olla muista kuin Nousun kylän ensimmäisiä uutisasukkaita. Edellä mainittua kirjallista todistusta käytettiin todistuskappaleena kuolajärveläisten ja keminkyläläisten rajariidassa v. 1732, mikä rajariita sovittiin sillä kertaa siten, että Akanvaara (Ackavara) ja Akkajoki hyväksyttiin molempien kylien rajoiksi. Martti Nousun poika, jonka nimi myöskin oli Martti, näkyy ylenneen Keminkylän „kylännimismieheksi”, koskapa häntä sellaisena luottamusmiehenä mainitaan Kuolajärven käräjillä 13⁄3 1764. Näillä käräjillä Kuolajärven alemman majavanpyyntialueen osakkaat syyttivät Keminkylän asukkaita siitä, että ne olivat tappaneet 2 majavaa heidän alueeltaan Ritavaarankosken (Riitavaarankosken) yläpuolella, jonka vuoksi he vaativat majavia takaisin ja keminkyläläisille kieltoa vastaisuudessa harjoittamasta majavanpyyntiä mainitun kosken yläpuolella. Kuolajärveläiset vetosivat tuomari Sadelinin [8] aikana tehtyyn sovintoon, jonka mukaan majavanpyynnistä Akkajoessa oli mainittujen kylien välillä siten sovittu, että kylien rajana on Ritavaaran koski, jonka yläpuolella kuolajärveläisillä oli oikeus harjoittaa majavanpyyntiä ja keminkyläläisillä taasen sen alapuolella. Vastaajana esiintyi „kylännimismies” Martti Martinpoika Nousu omasta ja kyläläistensä puolesta selittäen, että käräjillä 18⁄2 1732 Akanvaara oli päätetty molempien kylien rajaksi. Juttu muuten päättyi siten, että lautamiehet Hannu Onkamo ja Hannu Saijets määrättiin ottamaan selvää kiistanalaisesta rajasta.
Kemijokeen oikealta puolelta laskevan Arajoen varrella sijaitsee Värriö, joka niinikään on vanhoja asuinpaikkoja. Värriö näet mainitaan Sodankylän vanhimmassa papinkirjassa vuodelta 1731. Värriöstä pohjoiskoilliseen on melkoisen suuri Arajärvi ja sen itäpuolella muinaismuistoista rikas Seitajärven seutu. Jo Seitajärven nimi ilmaisee, että paikkakunnalla on harjoitettu seitapalvelusta. Arajärven ja Seitajärven välistä maakannasta on ainakin ennen nimitetty Sienisokaksi ja Arajärven taloa, mikä sijaitsee pienen Seitajärven luoteisessa päässä, Seitajärven taloksi. Seitajärven nimellä talo mainitaankin vanhemmissa kirkonkirjoissa. Arajärven talon vanha isäntä, 76-vuotias Mikko Arajärvi, joka paikkakunnalle oli aikoinaan saapunut Kierkistä, jonne hän oli siirtynyt Kaukosesta Kittilästä, näytti minulle erästä pakopaikkaa, joka sijaitsi noin 300 syllän matkan päässä talosta luodetta tai länttä kohti edellä mainitussa Sienisokan maassa. Paikalla oli syvempi kuoppa, jota kaikista merkeistä päättäen oli käytetty maanalaisena ihmisasuntona. Niin vakuutti Arajärvi ja kerto, että hänen paikkakunnalle tullessaan Värriön Antti-vainaja, joka oli kuollut 80 vuoden vanhana, oli hänelle sanonut nähneensä hirsiseinän jäännöksiä kuopassa. Asunnon ovi oli sijainnut etelän puolella. Asunnon eteläpuolella oli ollut 2 tavarakuopan sijaa ja yksi samallainen asunnon pohjoispuolella, aivan lähellä asuntoa. Värriön Antti oli muistellut, että tätä paikkaa nimitettiin pakopirtiksi, jonne ihmiset olivat piiloutuneet vihavenäläisiä pakoon. Pakopirtin sijalta jonkun matkaa pohjoista kohti oli lähellä Siuliöjokea (Suomen yleiskartalla on joen nimenä Syyliöjoki) huoneen sija. Huoneen seinässä oli ollut vuosiluku 1724. Mainitun huoneen sijan ja Arajärven taloon johtavan polun eteläpuolella samassa Sienisokan maassa oli vanha lappalaisen asuntokenttä ja siitä hiukan itään päin maaperäinen seitakivi. Kivi oli pitkulainen, 3 kyynärää pitkä ja 2 leveä sekä 2 kyynärää korkea maan pinnasta lukien [9]. Kivi oli väriltään harmaa ja pinnaltaan rosoinen. Mikko Arajärvi kertoi, että hän vielä oli nähnyt seitakiven ympärillä poronsarvia, joita kivelle oli uhrattu.
Lappalaisten asunnon sijoja näkyi myöskin Seitajärven itärannalla. Siellä oli noin 8 kyynärää pitkä luoteesta kaakkoon ulottuva kuopalle painunut asunnon sija, jonka leveys oli 6 kyynärää. Kuopassa kasvoi siellä käydessäni ylt’yleensä valkeaa poronsammalta eli poronjäkälää. Rannempana, ainoastaan 10 syltä järvestä, sijaitsi toinen kuoppa, jota arvattavasti oli käytetty ruokatavarain säilytyspaikkana. Nämä asunnon sijat sijaitsivat hietikkokankaan eli tievan laidassa, sillä järven rannalta asuntokuoppain eteläpuolelta alkaa pounikkojänkä, joka suuntautuu koillista kohti. Saman tievan laidassa ulompana rannasta, noin 60 syllän päässä, näkyi olevan niinikään 2 kuoppaa. Toisessa niistä lienee asuttu ja toista oli käytetty ruokatavarain säilytykseen. Saman tievan nenässä vielä hiukan loitompana näkyi olevan vielä muuan kuoppa, joka sekin lienee ollut asunnon pohjana. Mikko Arajärvi arveli, että nämä kuopat eivät olleet n. s. vuomenia eli peuranpyyntikuoppia, sillä muistitiedot kertoivat lappalaisten niissä aikoinaan asuneen. Asuntokuopat oli vedensaantia varten tehty jängän laitaan, kun jängillä on vedensilmäkkeitä. Jängän suuria pounikkoja eli mättäitä on luultavasti käytetty asunnon rakennustarpeina. Kun turvekota on tehty tällaiseen kuoppaan ja päällystä peitetty sammalilla ja jäkälillä, niin oli rauhattomina aikoinakin asunto jotenkin turvallinen, kun sitä ei loitolta ihmisasunnoksi erottanut.
Seitajärven pohjoisrannalla, edellä mainitusta asunnonsijasta koilliseen, sijaitsi Kurisijalappalaisen asunnon sija eli Kurisijan kenttä järven niemessä. Mitään muurin eli uunin sijaa ei kentällä näkynyt, vaan siltä näytti kuin sileällä kentällä olisi ollut aikoinaan hiukan peltoa. Olisiko Kurisija, jonka niminen henkilö on merkitty Sodankylän vanhimpaan kirkonkirjaan Sompion kylän alueella asuvaksi, harjoittanut tässä paikassa hiukan nauriin viljelystä. Kurisijan kentältä jonkun matkaa luoteeseen päin on niinikään Seitajärven rannalla Keeitsän kenttä, jossa vielä selvään huomasi tuvan sijan. Uunin paikalla näkyi iso röykkiö kiviä. Noin 4 kyynärän päässä oli nähtävänä toisen nelinurkkaisen huoneen sija. Mikko Arajärvi arveli siinä olleen saunan. Vaikka lappalaisilla ei olekaan saunoja, niin selitti Arajärvi lappalaisista polveutuneitten asukkaiden näillä tienoilla siinä määrin mukautuneen suomalaisten elintapoihin, että heillä oli myöskin saunat. M. m. Sodankylän Uimaniemellä sanoi nähneensä erään Pietari Auton talossa saunan aivan tupaa vastapäätä. Tuvan yhdisti saunaan välissä oleva porstua. Tämmöinen rakennusten sijoittaminen on kumminkin luettava poikkeustapauksiin. Edellä mainittu Keeitsä oli ensin asunut tällä kenttäpaikalla, vaan oli siitä sitten siirtynyt Sienisokkaan Arajärven talon paikalle, josta oli muuttanut Kelujärven Aikionniemelle Hannun talon paikalle. Keeitsän sukua pitäisi vielä olla Sipovaarassa Kemijärvellä. Myöskin Keeitsän (Keitsan) nimi tavataan Sodankylän vanhoissa kirkonkirjoissa. Samalla kentällä oli vielä kolmannenkin huoneen, kenties läävän, sija, noin 5 syltää saunan paikalta järveen päin sekä tuvasta länteen päin aittakuoppa, jossa ruokatavaroja on säilytetty.
Seitajärven muinaismuistoista mainittakoon vielä järven lounaisrannalla olevan Seitaniemen edustalla järvessä sijaitseva Seitakivi, joka niemen nenästä on noin 10 syltä järvelle päin. Järvi oli kiven kohdalla 3 kyynärää syvä ja kivi kohoaa kyynärän verran veden pintaa korkeammalle. Veden pinnan yläpuolelle kohoava osa kiveä on pitkulainen, toisessa päässään kuin viistoon tasapintaiseksi katkaistu, pituussivuilla kourulle muodostunut, vaan sitten kapenevat sivut teräväksi harjanteeksi. Toisessa päässään on kivi hiukan matalampi ja loivempi. Kiveä on palveltu seitana m. m. siten, että sitä on voideltu kalan kuulla (rasvalla). Kiven kohdalla niemen kärjessä kohosi pari kuusta sekä muutamia pienempiä kuusia vähän loitompana, vaan muuten kasvoi niemellä kaunista lehtimetsää.
Lähellä olevan Arajärven pohjoispäässä kerrottiin Kapulajoen suussa asuneen erään lappalaisen, jota oli kutsuttu Mella-äijäksi. Täältä oli Mella-äijä muuttanut Molkojärvelle, jossa kuului olevan Mellan kenttä muistona äijästä.
Edellä jäi mainitsematta, että Savukoskella kerrottiin kylän vanhimman talon Halosen ensimmäisen asukkaan tulleen Kemijärveltä Halosenrannalta, jossa Halosia mainitaan uutisasukkaina jo 1600-luvun ensipuoliskolla. Savukoskelle siirtynyt Halonen oli ollut nimeltään Paavo.
Siirtykäämme nyt Kemijoen latvoilta Luirojoelle. Siinä, missä Luirojoki verkalleen aivan kuin hiipien yhdistyy Kitiseen, on molempien jokien välillä kapea, kaunista lehtimetsää kasvava niemeke viehättävine penkereineen. Luirojoen suusta runsaasti ½ peninkulmaa ylöspäin sijaitsee Luirojoen varrella Luiron kylä avarain aapain saartamana. Lännenpuolella leviää suuri Kilpiaapa, jonka poikki polku johtaa Kairalan kylään Kitisen varrella. Kairalan kylän nimenä on ennen ollut Kairavuopio. Kun ensimmäiset uutisasukkaat saapuivat näille seuduille, syntyi täälläkin heidän ja paikkakunnan vanhempien asukkaiden, lappalaisten, välillä riitoja kalastus- ja metsästysalueista. Lappalaiset kyllä koettivat puolustaa vanhoja nautinto-oikeuksiaan, vaan kun he olivat heikompia, niin täytyi heidän vähän kerrassaan väistyä eteenpäin tunkeutuvan uutisasutuksen tieltä, varsinkin kun hallitus suosi uutisasutuksen levenemistä. Lappalaisten ja uutisasukkaitten välisten riitain takia kerrottiin uutisasukkaiden kutsuneen Kemijärveltä Ruopsan tienoilta muutaman miehen, joka saapuikin paikkakunnalle asettuen asumaan Karkon eli Luiron talon paikalle joen itärannalla. Talon pohjoispuolella Luirojoen törmällä sijaitsi 5 hautaa, joita sanottiin lappalaisten haudoiksi. Törmä oli niittynä. Mitä laatua haudat oikeastaan olivat, se jäi minulle hämäräksi. Kolmea hautaa kyllä tarkastettiin ja kaivettiin, kunnes liikuttamaton maa alkoi, vaan mitään muuta kuin tuhkaa ja hiiliä ei haudoista löydetty. Luiron talon isäntä kertoi vuoden 1866 paikoilla uutta peltoa saunan takana raivatessaan löytäneensä „lappalaisen” vanhalta tulisijalta kivestä tehdyn „hormun”, luotien valinmuotin, jota oli käytetty luotien valamiseen. Valinmuotti ei kumminkaan löytäissä enää ollut eheä, vaan tavattiin se 2 eri kappaleeksi halenneena. Sittemin olivat valinmuotin kappaleet joutuneet hukkaan. Tämä löytö ei kumminkaan todista kovinkaan vanhaa asutusta, sillä olivathan jousen pyssyjen asemasta käytännössä aina 1700-luvulle saakka. Tosin jo Kustaa Vaasan aikana mainitaan Suomessa olleen hyviä (putki-) pyssyseppiä, vaan kun v. 1627 Suomesta lähetettiin sotaväkeä Liivinmaalle, niin oli sotaväen joukossa myöskin jousimiehiä. Lapin erämaihin oli tietysti lyijyn ja ruudin saanti hyvin vaivaloista, jonka takia siellä jousilla ampua naksutettiin suhteellisesti myöhään, mahdollisesti puoliväliin saakka 1700-lukua. Muutamat näiltä ajoilta säilyneet jousen vireeseen vetorattaat sekä jousen rungon, josta tosin osia oli poissa, sain minäkin muutamasta toisesta Lapin kylästä.
Jaakko Fellman mainitsee, että Kilpiaavalla, mikä sijaitsee Luiron kylän länsipuolella, sodankyläläisten suojelushenki, muuan Pelko-niminen satujen sankari, oli pirulle tehnyt monta kolttosta, jonka takia Pelkoa muisteltiin seudun hyväntekijänä, kun hän viimein karkoitti pirun koko paikkakunnalta. Näistä Pelon urotöistä kertoo hän seuraavaa: Pelko rupesi pirun rengiksi sillä ehdolla, että hänen on oltava renkinä niin kauvan, kunnes hän on kuluttanut parin kenkiä. Palkakseen piti Pelon saada niin paljon hopeaa, kuin hän jaksoi kantaa. Mutta Pelko huomasi pirun antaneen hänelle sellaiset kengät, joissa nahka samassa määrässä yöllä kasvoi entiselleen, minkä päivällä ehti kulua. Sen vuoksi pani hän kenkäin sisään hietaa, jota hän usein kostutti, jonka takia kengät pian kuluivat ja niihin ilmestyi reikä reijän viereen. Kun sitten Pelko läksi pirun palveluksesta, oli hänellä hopeaa enemmältikin.
Pelko asui edelleenkin pirun läheisyydessä sekä oli osamiehenä kaikenlaisissa hankkeissa ansaiten siten suuren varallisuuden. Kerran heillä oli yhteinen, suuri huhtaviljelys. Kun piru oli tehnyt enemmän työtä huhdan viljelyksessä kuin Pelko, niin ei piru olisi Pelolle tahtonut antaa puolta sadosta. Sen vuoksi hän eräänä päivänä ehdotti, että se saa korjata koko sadon, joka seuraavana päivänä huhdalle ajaa kummallisimmalla elukalla. Pelko suostui ehdotukseen. Piru sitten seuraavana päivänä ajaa köryytti huhdalle jäniksellä, vaan Pelko oli eriskummallisella tavalla ajopelinsä eteen valjastanut eukkonsa. Pirun täytyi tunnustaa, että Pelko oli voittanut ja niin korjasi Pelko koko sadon.
Erään toisen kerran olivat he yhdessä pyytäneet suuren joukon oravia. Saaliin jaosta oli tehty sellainen sopimus, että se saa koko saaliin, joka ensin manaa sellaisen, jota toinen enin pelkää. Pelko pelkästi enin Jumalaa, vaan piru sähisevää käärmettä. Pelko heitti oravaläjään käärmeen, josta oli seurauksena, että piru luovutti koko saaliin Pelolle.
Kerran löivät he vetoa siitä, kuka heistä jaksaa nakata pirun kultavasaran korkeammalle ilmaan. Piru nakkasi vasaran niin korkealle, että sitä tuskin silmä eroitti. Kun sitten tuli Pelon vuoro, heilutteli Pelko kultavasaraa ja pudotti sen sitten maahan. Vasara oli raskas, että Pelko voi sitä ainoastaan vaivoin liikutella. Pirulta silloin alkoi kärsivällisyys loppua ja kehoitti hän Pelkoa nakkaamaan vasaraa. Pelko sanoi odottavansa, kunnes pilvi saapuu heidän kohdalleen, sillä hän aikoi nakata vasaran pilven päälle. Pirulle tuli nyt hätä käteen, sillä hän pelkäsi Pelon täyttävän uhkauksensa, jonka takia Piru maksoi vedon, ennen kuin toinen oli ehtinyt nakatakaan.
Muutaman kerran löivät he vedon siitä, kuka voi kovemmin karjaista. Piru karjaisi ensin ja niin kovasti, että vuoret kajahtelivat. Pelko alkoi nyt paksuista kuusenoksista laittaa sidettä päänsä ympärille ja kun piru kysyi, mitä Pelko tällä hommallaan tarkoitti, selitti Pelko, sillä tavoin suojelevansa korviaan, sillä hän aikoi päästää sellaisen mölinän, että vuoret tulisivat halkeamaan. Piru maksoi nytkin vedon, sillä hän pelkäsi, että vuoret haljetessaan musertaisivat hänen eukkonsa ja lapsensa.
Muutamakseen päättivät he veikalla kantaa suurta kuusta. Sen, joka ensiksi väsyi, piti maksaa veto. Vetoon kuului ehto, ettei kumpikaan saanut katsoa taakseen. Piru, jolla latvapuoli oli olallaan, kulki edellä. Pelko sitä vastoin tyvipuolella istua mahjotti kuusen tyvellä. Piru sen vuoksi väsyi ensin ja sai maksaa vedon.
Kerran taasen sopivat he juoksemaan kilpaa Kilpiaavalla. Kilpailtavan matkan pituus oli peninkulma ja se oli juosta pyyhkäistävä edestakaisin. Pelko asetti eukkonsa miehen puvussa seisomaan aavan toiselle laidalle, jossa kilpajuoksijain oli mutka tehtävä. Kun piru tulista vauhtia lähestyi aavan laitaa, huusi Pelon eukko sieltä : „Minä olen jo täällä”. Piru joutui ymmälle, vaan voittaakseen vedon pyörähti hän sen enempää huutajaa tarkastelematta hinkkaamaan takaisin lähtöpaikkaan. Pelko, joka ei ollut hievahtanut paikaltaan, huusi hänelle samat sanat. Piru ihmetteli miten Pelko oli voinut juosta näin kovasti. Hänen täytyi nytkin maksaa veto Pelolle.
Vielä oli heillä sellainenkin veto, kumpi saa päänsä puun kylkeen puskemalla syvemmälle puuhun. Pelko oli edeltäpäin kaivanut puuhun syvän ontelon sekä peittänyt ontelon puun kuorella. Kun sitten ryhdyttiin kilpailuun, puski piru päänsä puuhun, niin että silmät iskivät tulta. Mutta siitä huolimatta ei puuhun tullut kuin ainoastaan pieni painanne eli lotmopaikka, vaan kun Pelko iski päänsä puuta vasten, niin upposi se valmiiseen onteloon korviin saakka. Piru kummasteli ja maksoi vedon.
Tällä tavoin ketvoitteli Pelko pirulta kaiken omaisuuden, joten pirusta tuli kerrassaan köyhä. Kun piru sitten turhaan oli yrittänyt murhahankkeita Pelosta päästäkseen eivätkä ne onnistuneet, niin katsoi hän parhaaksi lähteä pois koko paikkakunnalta.
Luiron kylästä ylöspäin sijaitsevat Tanhuan talot Luirojoen varrella siinä, missä Arajärveltä johtava Kelujärvelle ja Sodankylän kirkolle vievä polkutie kohtaa Luirojoen. Jaakko Fellmanin kertomuksen mukaan on Luiron rannalla, jonkun matkaa Tanhuasta ylöspäin, niin sanottu Aasan kivi, jonka kerrotaan saaneen nimensä eräästä Aasa-nimisestä henkilöstä, joka joikkaamalla (laulamalla) oli houkutellut villipeuran vastakkaiselle rannalle ja sitten jousellaan oli sen ampunut yli joen. Tämän alapuolella pitäisi olla Marttyyrien kivi. Molempia kiviä pidetään pyhinä. Lars Levi Laestadius sitä vastoin selittää, että Aasa, joka lienee muodostettu nimestä Agneetta, on Tornion Lapissa yleisesti käytännössä oleva naisnimi sekä kysyy, eikö nimi ole lainattu ruotsalaisten esi-isäin, Aasain, nimestä. Tunnetaanko Aasan ja Marttyyrin kivien nimiä vielä paikkakunnalla, Tanhuassa, sitä en tiedä, kun minulla ei ollut tilaisuutta viipyä paikkakunnalla saapuessani Arajärveltä poikki kairan Tanhuaan, josta heti suuntasin kulkuni Luiron kylää kohti. Miesväkeä ei ollut kotoisalla Tanhuassa sinne poiketessani eikä vaimoväki sanonut puheenaolleista muinaismuistoista mitään tietävänsä. Mutta saavuttuani Luiron kylän kautta Mutenian kylään samannimisen joen varrella — Muteniajoki laskee Riestojokeen, joka taasen yhtyy Luirojokeen Rieston kylän kohdalla — kerrottiin minulle, että Muteniasta noin 2 ½ neljänneksen (neljänneksellä tarkoitettiin ¼ peninkulmaa eli Ruotsin vanhaa virstaa) päässä sijaitsee Aasan kallio, jonka läheisyydessä kasvaneen suuren kuusen juurella Antti Aasa -niminen pappi on aikoinaan saarnannut. Kertomuksen mukaan oli hän ollut ensimmäinen pappi, joka Inarista tätä tietä oli tullut alaspäin. Jos kertomuksessa on jotain perää, niin lienee tämä Antti Aasa ollut joku tilapäisesti matkustava pappismies, sillä sen nimistä pappia en ole havainnut Lapissa toimineitten pappien joukossa. Hindrick Assander -niminen „kruununnimismies” kyllä näkyy vaikuttaneen Lapissa, koska sellainen esiintyy Sodankylän Sompion käräjillä v. 1759 ja Kittilän käräjillä v. 1762. Eiköhän Mutenian Aasan kallion nimi sittenkin säilyttäne jotain hämärää muistitietoa Esaias Mansvetin matkoista näillä mailla, vaikka nimi aikain kuluessa kansan suussa on vääntynyt Aasaksi? Esaias Mansveti näet 1650-luvulla toimi Inarin ensimmäisenä vakinaisena pappina ja siirtyi v. 1661 Kemijärvelle matkustellen m. m. Sompion kylässä lappalaisia kristinoppiin kastamassa. Puheena oleva kuusi oli jo aikoja sitten lahonnut.
Tanhuasta Lokkaan päin johtavasta kesäpolusta runsas peninkulma, mahdollisesti enemmän, itäänpäin sijaitsee keskellä erämaata vanhoissa asiakirjoissa usein mainittu Kyläselkä, metsäinen vaara, jossa vanhoina aikoina, jolloin Sodankylässä vielä ei ollut kirkkoa, pidettiin markkinoita, kannettiin veroja ja samoin tein toimitettiin kirkollisia menoja lappalaisille. Siellä kerrottiin vanhain miesten nähneen hautoja, joihin aikoinaan on ihmisiä haudattu. Joitakin esineitä oli myöskin sieltä löydetty, vaikka ne sitten olivat joutuneet hukkaan. Kerrottiin, että yhtäläinen, entinen markkinapaikka sijaitsee myöskin Tanhuasta jonkun pari kilometriä itään päin, vaan toisen arvelivat tällä kertojan tarkoittaneen samaa Kyläselkää, joka Tanhuasta on paljon pitemmän matkan päässä ja melkeinpä pohjoisella suunnalla.
Lokan kylästä länteen päin on Puolakkavaara-niminen ylänkö, jonka luoteeseen antavaa nenää sanotaan Lokanvaaraksi. Tällä Lokanvaaralla on lappalaisen kenttä, jossa muistitietojen mukaan näiden seutujen ensimmäinen, nimeltään tunnettu asukas oli asunut. Hänen nimensä oli ollut Turvanen. Noin ½ peninkulmaa Lokasta ylöspäin sijaitsee Lokan vuopaja, jota toisintonimellä kutsutaan myöskin Lokaksi. Myöskin täällä sanottiin Turvasen asustaneen jonkun aikaa ja olikin siellä nähtävänä pieni vihreä kenttä, vaan ei mitään asunnon jäännöksiä. Tästä hiukan ylöspäin laskee Luirojokeen vasemmalta eli lännen puolelta Viuvalojoki, jonka suussa on Viuvalon saari. Saaren kaakkoispäässä Viuvalojoen pohjoisen haaran eli putaan puolella, noin 4 syltää putaan rannasta maalle päin on 4 kyynärää pitkä ja pari kyynärää leveä hauta, jonka alkuperää ei paikkakunnalla tunnettu. Kun hauta mittasuhteittensa puolesta muistuttaa ruumiin hautaa, niin voisi olettaa, että hautaa on ennen käytetty ruumiiden väliaikaisena hautana, sillä ruumiiden kuljetus Sodankylän kirkolle saakka kesäiseen aikaan täältä oli mahdoton, kun mitään kunnollista tietä ei sinne johtanut eikä Luirojokeakaan alas Lokan ja Tanhuan välillä olevain lukuisain, vaarallisten koskien [10] takia ruumiita voida kesäisin veneelläkään viedä. Mainittakoon vielä, että Mutenian kyläläisilläkin on niin sanotussa Puksluikossa kesähautausmaansa, josta sitten talvikelin tultua ruumiit viedään Sodankylän kirkolle varsinaiseen hautausmaahan haudattavaksi. Vaikka hauta sijaitseekin näin lähellä jokirantaa, niin ei täällä tulva sitä pahoin hätyytä, kun vesi voi levitä peninkulmia laajoille aavoille ja vuomille. En kumminkaan voi vakuuttaa, pitääkö tämä otaksuminen haudan laadusta kutiaan.
Turvanen oli ollut, niin kertoivat muistitiedot, suuri noita, kuten lappalaiset yleensä pakanuuden aikana. Kun kerran näytti siltä, että kalat olivat kadonneet Lapin joista, lauloi Turvanen itsensä loveen ja läksi siikana Kemijoen suulle selvää ottamaan, mikä oli syynä kalojen vähentymiseen ja ajamaan kaloja Lappiin. Tällä retkellään huomasi hän, että vesi alempana joessa oli veripunainen siellä vallinneen sodan vuoksi. Ihmisiä oli sodassa tapettu niin paljon, että joen vesi oli käynyt punaiseksi. Siinä oli siis syy kalain katoamiseen. Turvanen oli sen vuoksi retkeltä palattuaan valittanut: „viha viepi viljan maasta, kateus kalan vedestä”. Toisenkin kerran oli hän lovessa ollessaan tehnyt saman retken ja tuonut muassaan valkean majavan. Sen oli hän päästänyt eräälle kummulle Lokasta jonkun matkaa alaspäin Luirojoen varrella. Kumpu sai valkeasta majavasta nimen Majavanpesoskumpu. Kemijokisuussa käydessään ei hän ollut koko matkalla joessa löytänyt sen syvempää paikkaa kuin Majavanpesoskummun juurella, jossa päivä oli häneltä mennyt piiloon. Tämä valkea majava oli pidettävä pyhänä, joten sitä ei saanut kukaan tappaa.
Kerran oli hän iltapäivällä lähtenyt akkansa kanssa Kemijärvelle kalaan. Loitsujensa avulla kulki hän matkan sellaisella hurauksella, että jo samana iltana oli nuottaa vetämässä Kemijärvellä, vaikka akka mennessä Vuoltisen suussa ehti pestä pienen lapsensakin. Vuoltisjoki laskee Luiroon Lokan talojen yläpuolella. Kun lapsi Kemijärvellä itki, niin toiset vaimot arvelivat lapsen kenties kaipaavan pesua. Tähän Turvasen akka oli tokaissut: „äskenhän sen pesin tuolla Vuoltijoen suussa”.
Lokan kylän nimenä oli ennen ollut Neblos-Lokka. Sillä nimellä kylä on myöskin Wahlenbergin kartalla vuodelta 1802, jolloin kylässä on 2 verotaloa. Vielä v. 1821, jolloin Jaakko Fellman matkusti Inarista Lokan kautta alas Rovaniemelle ja Ouluun, oli kylässä ainoastaan 2 taloa. Hän kertoo näiden talojen asukkaista seuraavaa: „Toinen talokkaista oli lautamies herrastuomarin arvonimellä. Hänen talonsa väki oli suomalaista alkujuurta, vaan toisen talon asukkaat polveutuivat lappalaisista. Perheenisä ilmoitti kursailematta totuudenmukaisesti sukuperänsä, vaan lapsia ei miellyttänyt kuulla siitä puhuttavan. Isännät puhuivat keskenään lapinkieltä. Lappalaisista polveutunut isänsä, muutamia vuosia yli 60 iältään, kertoi lapsuutensa ajoilta, miten rovasti Zimmerman [11] eräällä tarkastusmatkallaan Utsjoelle saakka oli kieltänyt lapinkielen käyttämisen. Hän mainitsi useiden muiden tapahtumain ohella todistuksena tämän (Zimmermanin) vastenmielisyydestä lapinkieltä kohtaan, että kun sanottu rovasti oli Lokan taloon kutsunut Sompion kylän väestön kuulusteltavaksi kristinopin tiedossa hänen tästä kautta matkustaissaan, ja kun kertojani veljineen, jotka osasivat puhua ainoastaan lappia, sekä heidän isänsä aamulla olivat menneet siihen huoneeseen, missä rovasti oli nukkunut yönsä, laittamaan tulta takkaan, niin oli isä kohteliaasti päresoihtu kädessä asettunut lähelle sänkyä, jossa rovasti vielä loikoi, auttaakseen rovastia tulen saannissa piippuun ja lapinkielellä käskenyt lapsia menemään ulos sanoen: monnos olgos, kuten sanat kuuluivat. Rovasti oli silloin hypännyt sängystä sekä siepannut käteensä halkokalikan ja uhannut sillä löylyyttää isäntää, jos tämä vielä puhuisi „paholaisen kieltä” ja opettaisi sitä lapsilleenkin. Paikalle kutsuttu rahvas, joka oli maannut pirtissä eli väentuvassa vastapäätä rovastin huonetta, joutui suuresti kummastuksiinsa, kun ukko, joka päästään pyörällä oli kapaissut pirttiin rovastin ankaraa uhkausta pakoon, murteellisella suomenkielellä siellä oli huudahtanut: „Hivat istavat (hyvät ystävät), tulgat kuuldelema provasti saarna”.
Lokan kummankin talon haltijaväki kuului perheeseen, joka voi sanoa tunteneensa esi-isänsä jopa pakanuuden aikaan saakka. Toisessa Lokan talossa näet oli isäntänä Pekka Lokka ja toisessa talossa emäntänä hänen nuorin sisarensa Eeva, joka yleisesti tunnettiin Lokan Eevan nimellä. Kumpikin oli syntynyt Korvasen talossa, mikä sijaitsee ylempänä Luirojoen varrella. Heidän isänsä Pietari Korvanen, joka 40 vuotta aikaisemmin minun täällä käyntiäni, siis vuoden 1846 paikoilla, oli Kopsusjoelta (joen nimi johtuu lapinkielisestä kobdes-sanasta, joka merkitsee kaitainen) Könnis-Juntti-nimisen lappalaisen kanssa tappanut Suomen Lapin viimeisen majavan, oli Peltovuomasta muuttanut vävyksi Korvasen taloon, jossa häntä ennen oli isäntänä hänen appiukkonsa Matti Korvanen. Paitsi Lokan Eevaa ja Pekka Lokkaa oli Pietari Korvasella vielä muitakin lapsia, nimittäin Samuli Korvanen, joka isänsä kuoltua 1870-luvulla tuli Korvasen talon isännäksi ja vanhin veli Juho Antti Korvanen sekä Lokan ja Rieston välillä sijaitsevan Kuukkelin talon emäntä, jonka mies nimeltä Karlman, kotoisin Tervolasta, oli aikoinaan palvellut sotamiehenä Oulun ruotuväkipataljoonassa Kemin komppaniassa [12]. Näiden sisarusten äidinisä eli „ukki”, Antti Korvanen, oli Korvasen talon varsinainen perustaja ja eli vielä sisarusten vanhimman veljen, Juho Antti Korvasen pienenä („juoksevana”) poikana ollessa. „Ukki” oli kuollut hyvin vanhana „viimeisellä kymmenellä”, siis yli 90 vuoden ikäisenä. „Ukin”, (Antti Korvasen) isä oli ollut Hannu ja tämän isä oli näiden sukutietojen mukaan „Akmeeli” (Akimelek), joka oli „kastettu pakana” [13]. Korvasen perheen vuonna 1886 elävistä 5 sisaruksesta siis vanhin, Juho Antti Korvanen, — hän oli Lokassa käydessäni yli 70 vuotta vanha — „juoksevana” poikasena ollessaan oli nähnyt „ukkinsa”, jonka isän eläessä vielä „Akmeeli” eli. „Ukki” siis voi kertoa tyttärensä pojalle pakanana syntyneen Akmeelin aikuisia asioita ja oloja, kun oli omin silmin nähnyt tämän suvun vanhimman, tunnetun kanta-isän aikuisen henkilön. „Ukki” eli Antti Korvanen oli puhdasta lappalaisrotua, sillä hän oli syntynyt lapinkodassa noin ½ peninkulmaa Korvasen talon paikalle ja perusti siihen talon. Sekä Hannu että Akmeeli olivat eläneet hyvin vanhoiksi.
Lokasta Muteniaan päin lähtiessäni sain soutajakseni edellä mainitun Lokan Eevan, joka saattoi minut 2 peninkulmaa ylempänä olevaan Rieston kylään saakka. Kylä sijaitsee, kuten jo edellä on kerrottu, Riesto- ja Luirojokien yhtymäkohdassa. Rieston uutistalo samoin kuin Korvanen (Korva) ja Mutenia mainitaan kirkonkirjoissa v. 1766. Vanhimpana tunnettuna asukkaana Riestossa kerrottiin olleen Kulsiini-niminen lappalainen.
Sivulla 17 on mainittu, miten vanhoissa asiakirjoissa 1600- ja 1700-luvulla usein esiintyvä Sompion kylä Kemin Lapissa käsitti Luirojokilaakson ulottuen Inarin rajasta pohjoisessa Kemijärven ja Kuolajärven alueiden rajoille saakka etelässä. Kylä on saanut nimensä Nattastunturien eteläpuolella sijaitsevasta Sompiojärvestä, joka taasen lienee saanut nimensä siitä, että järvi on ääriviivoiltaan pyöreähkö kuin suksisauvan sompa. Sompiojärven tienoo on rikas pakanuuden aikaisen lappalaisasutuksen muistoista. Kun uutisasukkaat 1600-luvun lopulla ja 1700-luvun alussa Pelkosenniemeltä päin tunkeutuivat näille maille, syntyi kylä Sompiojärvestä lähtevän Mutenian- eli Sompiojoen varrelle noin ½ peninkulmaa Sompiojärvestä alaspäin. Mutenianjoen niskaa eli Luusuaa nimitettiin paikkakunnalla Juitsaksi. Järven sanottuun olevan pisimmältä kohdalta ¾ peninkulmaa pitkän ja noin ½ peninkulmaa leveimmältä kohdalta. Minusta näytti järvi koko joukon näitä mittoja pienemmältä. Entiseen aikaan on järvi ollut kuuluisa kalarikkaudestaan, m. m. erittäin lihavista siioistaan, vaikka järvi onkin niin matala, että joka paikassa airolla voi tavata pohjan, joka muutoin on ventoa savea ja liejua. Sen vuoksi järven vesi on hyvin valkeaa. Järven pohjassa oleva savi kuului olevan niin valkeaa, että sitä voidaan käyttää uunien valkaisemiseen. Jaakko Fellman lausuu Sompiojärvestä seuraavaa: „Sompiojärvi on vähemmän syvä ja on siinä ainoastaan harvoissa paikoissa kiinteämpi pohja. Kasvit, jotka monin paikoin kohoavat vedenpintaa korkeammalle, ilmaisevat syyn Sompiojärven kalarikkauteen. Lumpeita, ahvenvitaa, ruohokkoja, härkylää ja kaisloja kasvaa täällä yleensä. Niiden suojassa elää ja viihtyy joukottain hyönteisiä, jotka matojen ja edellämainittujen kasvien ohella tarjoavat kaloille runsaasti ravintoa. Järveä onkin vanhoista ajoista saakka pidetty kaloista tyhjentymättömänä ja on se ollut koko Sompion kylän yhteisenä kalavetenä. Asukkaat luulevat, että siinä on kaksinkertainen pohja ja että kalat talvella ovat ylemmän pohjan alla. Tähän käsitykseen lienee johduttu siitä, että järven reunoilla paikoin on hyllyvää liedettä, jonka alle kalat rajuilmoilla piiloutunevat.” Näin J. Fellman.
Järven itäpuolella, noin ¾ kilometriä rannasta, kohoaa järvestä Akankivi, joka on suurehko, pitkänpuoleinen, yksinäinen kivi, maajäiden aikoinaan tänne kuljettama. Kiven korkein laki on sileähkö ja pohjoinen sivu loivasti järveen painuva. Kivestä kerrottiin minulle seuraava tarina. Kerran vihavenäläiset tapasivat jängällä marjassa pari lappalaistyttöä. Tytöt pääsivät kumminkin pakoon ja juoksivat veneilleen Sompiojärven rantaan. Heillä oli veneet kummallakin. Pakoon lähtiessään jättivät tytöt marja-astiansa jängälle, jonka takia vihavenäläiset piiloutuivat odottamaan, arvellen, että tytöt palaisivat marja-astioitaan noutamaan. Vaan tytöt eivät palanneetkaan. He näet olivat yhdellä veneellä paenneet Akankivelle ja toisen veneen olivat he jättäneet rannalle tehtyään ensin näverillä veneen pohjaan reikiä. Kun vihavenäläiset olivat turhaan odottaneet tyttöjä palaaviksi, lähtivät hekin rannalle, jolloin näkivät tyttöjen olevan piilossa Akankiven pohjoisella kupeella. Vihavenäläiset menivät rannalle jätettyyn toiseen veneeseen ja lähtivät sillä soutamaan Akankivelle. Mutta vene tulikin vettä täyteen, kun sen pohjassa oli reikiä, ja niin vihavenäläiset hukkuivat järveen. Ainoastaan kaksi heistä lähti uimaan Akankiveä kohti pelastuakseen kivelle. Tytöt silloin lähtivät veneellään kiveltä soutamaan rantaan ja kun venäläiset nousivat kivelle, niin kallistuikin kivi kyljelleen hukuttaen venäläiset. Tätä järvessä olevaa, yksinäistä, suurta kiveä arvattomasti ovat lappalaiset pakanuuden aikana pitäneet pyhänä. Siihen viittaa myöskin edellä oleva tarina, jonka mukaan kivi tarjosi suojaa lappalaistytöille, vaan hukutti niiden vainoojat. Lappalaiset palvelivat muun muassa Viran-akka-nimistä metsästyksen jumalaa ja kun näillä seuduin vanhoina aikoina pyydettiin paljon majavia sekä metsänriistaa, niin mahdollisesti Akankiven nimi johtuu lappalaisten metsästyksen jumalan nimestä.
Muitakin vihavenäläistarinoita vielä muisteltiin Mutenian kylässä. Niinpä ½ peninkulmaa Mutenian kylästä kaakkoista kohti on Kiimamaa-niminen kangas. Tämä paikka on saanut nimensä siitä, että muuan lappalaisvaimo, jonka vihavenäläiset olivat jättäneet elämään tapettuaan muut tämän seudun lappalaiset, oli asettunut tälle kankaalle ja „sukkarihmastaan” [14] punottuaan ansan oli ensi hätään henkensä pitimiksi pyytänyt sillä metson. Metson suonista ja jänteistä oli pakolainen sitten punonut useampia ansoja, jolla tavoin hän sai pyydetyksi yhä useampia. Viimein voi hän metsojen suonista laittaa niin lujan ansan, että siihen poro tarttui. Kiimamaahan oli lappalaisvaimo asettunut keväällä, soitimen aikana, jonka takia paikkaa ruvettiin nimittämään Kiimamaaksi. Sompion eli nykyisen Mutenian seuduilla asuvain lappalaisten tuhoaminen oli tarinain mukaan tapahtunut Mutenian ja Korvasen talojen välisellä kairalla, pienen Posajärven pohjoispuolella, niin sanotussa Sompion kaarrossa [15]. Sinne olivat lappalaiset menneet vihavenäläisiä pakoon, kun vihavenäläiset Luirojoelta päin tullen poikkesivat Kopsusjoelle. Vihavenäläiset kumminkin näkivät lappalaisten savua Sompion kaarrossa ja siten löysivätkin heidän piilopaikkansa, jonne saavuttuaan vihavenäläiset surmasivat koko lappalaisjoukon, jättäen ainoastaan muutaman lappalaisnaisen elämään. Hän sitten asettui Kiimamaahan asumaan.
Muuan vihavenäläisten aikuinen pakopaikka kuului olevan niinikään niin sanotussa Salojen seljässä, joka sijaitsee hiukan yli peninkulman Sompiojärvestä pohjoiseen päin Inariin vievän polun varrella. Mainitulla paikalla on tasaisella maalla suuri kuoppa, jonne johtaa ainoastaan pienempi oviaukko.
Lappalaisten vanhoja asuinpaikkoja, niin sanottuja kenttiä, ja lappalaishautoja kerrottiin täällä olevan lukuisasti. Niinpä Säynäjäluikon maassa, joka sijaitsee Muteniasta ylöspäin, Mutenianjoen länsirannalla, noin 20 syltää joesta, sanottiin olevan useita lappalaisten hautakuoppia ja Painokummun itäpuolella, jokimatkaa noin peninkulma ylöspäin, paljon „lappalaisten asuntokuoppia”. Myöskin liki Juitsaa eli Mutenianjoen niskaa, pitäisi olla Vanhakenttä-niminen asuntokenttä lähellä Sompiojärveä. Samoin Kussuolingin eli Vettusmaassa, joka sijaitsee itään päin Muteniasta noin 4 Venäjän virstaa, sanottiin jonkun kentän olevan nähtävänä.
Lappalaisten seitoja mainittiin olleen m. m. Nattastunturilla ja samoin Kussuolingin vaaralla. Sanotulla vaaralla oli ollut kivelle asetettuna puusta tehty veneen muotoinen seita, jota lappalaiset olivat palvelleet ja sille uhranneet. Veneenmuotoisia seitoja on lappalaisilla ollut muuallakin, vaikka tavallisimmin tekemällä tehdyt puiset seidat eli jumalankuvat laitettiin hiukan ihmisten haamua matkiviksi. Sellaiset kiviset seidat, jotka muistuttivat ihmisen muotoa, olivat muita seitoja arvokkaammat. Mutta pidettiinpä seitoina myöskin sellaisia luonnon muodostamia kiviä, jotka eivät pienimmässäkään määrässä kuvanneet ihmisruumiin eli kasvojen piirteitä ja Sompiojärven seutujen lappalaiset olivat, kuulemieni kertomusten mukaan, jumaliaan valitessaan niin vaatimattomia ja vähällä tyydytettyjä, että pitivät jumalanaan sitä, minkä aamulla ensi kertaa kodasta ulos mentyään sattuivat ulkona näkemään, olipa se sitten kivi, kanto tai mikä tahansa. Seuraavana päivänä oli lappalaisella jo uusi jumala, jos hänen silmänsä aamulla ulos mennessä osuivat johonkin toiseen esineeseen. Talokas Matti Ara Muteniasta ja Pekka Mutenia, joka viimeksi mainittu oli sittemmin muuttanut Ruijaan, olivat aikoinaan löytäneet Kussuolingin seitapaikan läheisyydestä melkein kyynärää pitkän lapinpuukon, jonka terästä jälkeenpäin eli v. 1873 oli tehty tavallisia puukkoja.
Mutenian kylästä noin ½ kilometriä alaspäin on joen rannassa Pyhäkivi-niminen kivi, jota niinikään on ennen palveltu seitana. Kun veneellä kuljettiin jokea pitkin, niin eivät naiset saaneet olla veneessä, Pyhänkiven ohi veneen tullessa, vaan oli heidän noustava maalle ja sitten maata myöten eli joen rantaa pitkin kuljettava kiven ohi. Vielä piti naisten kiven yläpuolella pukeutua housuihin. Paikkaa, missä tämä temppu toimitettiin, kutsuttiin senvuoksi Puksluikoksi. Miehetkin, jotka kuljettivat venettä kiven ohi, riisuivat kengät jaloistaan ja lakin päästään. Myöskin on pyhälle kivelle uhrattu vaskirenkaita, sormuksia, nappia ja kaikenlaisia muita pieniä vaskiesineitä. Naiset eivät yleensä saaneet saapua muillekaan seitapaikoille, vaan Pyhänkiven ohi kulkiessa heiltä vaadittiin vielä erityisempiä varotoimia. Muutaman kertomuksen mukaan pidettiin koko Mutenianjoki pyhänä Pyhästäkivestä alkaen Arkileiposeen saakka, joka muistaakseni on 1 ½ peninkulmaa alempana Lokkaan päin. Joen pyhänä pitäminen lienee johtunut siitä, että Mutenianjoki entiseen aikaan oli majavien mieluisimpia tyyssijoja, sillä joki virtaa verkalleen, melkeinpä huomaamatta rehevää kasvullisuutta uhkuvain rantojen rajoittamana monissa mutkissa halki erämaiden, joten majavat täällä viihtyivät hyvin. Majavia oli runsaasti ennen myöskin Riesto- ja Kopsusjoissa. Kun Muteniaan asettui maata viljeleviä suomalaisia uutisasukkaita, oli Pyhänkiven ympäriltä löydetty vaskirenkaita ja muita pieniä vaskiesineitä, joita kumminkaan ei enää ollut tallessa. Jaakko Fellman kertoo, että Mutenian kylässä hän niinikään sai kuulla erään toisen uhripaikan olemassaolosta Sompiojärven takalistolla. Mutta kun hän Muteniaan saapuessaan oli jo kulkenut sen paikan ohi, niin ei häntä enää haluttanut lähteä takahankaan toista peninkulmaa tutkimaan tätä uhripaikkaa, jonka muodosti suuri mätäs eli maakumpu. Sieltä oli löydetty muun muassa suurehko solki ja messinkisormus, vaan nekin olivat kadonneet. Hän kertoo muutoin, että seurakunnan pappi ei ollut kertaakaan käynyt Muteniassa, vaan oli saapunut papillisia toimia varten ainoastaan Kiurujärvelle, jonne talvitietä myöten Muteniasta on 7 peninkulmaa, ja jonkun kerran Lokkaan. Muuan vanha mies kumminkin oli muistellut, että rovasti Fortelius [16] eräällä tarkastusmatkallaan, jolloin hän oli käynyt Utsjoella saakka, oli pitänyt jumalanpalveluksen Korvasessa, jonne Muteniasta on maamatkaa 2 peninkulmaa.
Myöskin Jaakko Fellman kertoo kuulleensa Akimelek-tarinan, vaikka sen mukaan Akimelekin olisi pitänyt olla sivulla 40 mainitun Antti Korvasen ukkovaarin ukki, joten Antti Korvanen oli Akimelekin jälkeläinen 5:ssä polvessa. Jaakko Fellman mainitsee, että Antti Korvanen kuoli v. 1822, ollen ijältään ainoastaan muutamia vuosia seitsemännellä kymmenellä, ja että Korvanen itse kehui polveutuvansa tästä kuuluisasta Akimelekistä, joka oli esiintynyt Sompion, Sodankylän ja Keminkylän lappalaisten johtajana taistelussa Kuolasta saapunutta venäläistä ryöstöjoukkuetta vastaan. Tämän kertomuksen mukaan siirtyisi Akimelekin urotöiden aika vielä kauvemmaksi niihin aikoihin, jolloin Suomesta ja Venäjältä vuoroin käytiin hävitys- ja ryöstöretkillä, eli 1500-luvun loppupuolelle tai 1600-luvun alkupuolelle. Taistelun lappalaisten ja vihollisten välillä olisi pitänyt tapahtua niin sanotussa Sotavaaran kuopassa, joka sijaitsee Luirotunturin pohjoispuolella Sodankylän ja Inarin välillä. Eräässä toisessa paikassa Jaakko Fellmanin muistoonpanoissa mainitaan, että taisteluun osaaotti myöskin Kittilän, Kuolajärven ja Inarin lappalaisia. Näin ollen nykyajasta lukien noin 300 vuotta takaperin Lapin kansa Lapin tuntureilla vereen ja henkeen asti olisi taistellut maahan ryntääviä sortajia vastaan. Lappalaisten kerrotaan tuhonneen viholliset perinpohjin. Mistään tällaisesta lappalaisten urotyöstä eivät vanhat asiakirjat kumminkaan tiedä mitään, joten kerrottu tapahtuma supistunee pienemmäksi yhteentörmäykseksi lappalaisten ja Venäjän karjalaisten välillä, vaikka vuosikymmeniä kestäneinä sota-aikoina ei se ollut herättänytkään sen enempää huomiota, vaan jäi unhotuksiin. Ainoastaan taruissa säilyi sen muisto. Myöskin Fellman huomauttaa, että hänen kuulemansa kertomus häipyy taruston hämäryyteen. Muuan toinen taru kertoo, että Venäjän karjalaiset Sotavaaran kuopassa riitaantuivat keskenään ja tappoivat toisensa. Tämä aiheutui siitä, että mainitut karjalaiset olivat ryövänneet Sompion kylässä erään lappalaisvaimon pojan, jota ilkityötä kostaakseen lappalaisvaimo loitsuillaan vaikutti, että Venäjän karjalaiset riitaantuivat keskenään.
Akimelek-taru kertoo, että hän voi piiloutua pilviin ja tuulen puuskiin, jos tarve niin vaati. Vihollisten karatessa hänen kimppuunsa voi hän tehdä ilman niin pimeäksi, että ne eivät nähneet ampua häntä. Tämmöisillä keinoilla pelasti hän itsensä monta kertaa vihollistensa käsistä. Kerran sattui hän olemaan nilissään (pylväiden varaan tehdyssä, maasta koholla olevassa metsä-aitassa) n. s. Juutinmaassa, joka sijaitsee Harri- ja Luirojokien yhtymäpaikan seuduilla. Viholliset piirittivät nilin, jolloin Akimelek johtaakseen vihollisia harhaan nakkasi ulos peskinsä. Viholliset ampuivat kaikki nuolensa peskiä kohti, kun luulivat, että se oli Akimelek. Kun vihollisilta olivat nuolet loppuneet, meni Akimelek itse nilistä ulos ja näkymättömäksi tekeytyneenä ampui kaikki viholliset, jotka olivat juutilaisia eli norjalaisia. Sen vuoksi paikka sai nimekseen Juutinmaa. Vielä v. 1820 oli eräässä paikassa peninkulman päässä Korvasen talosta, kertoo Jaakko Fellman, Akimelekille pyhitetty suuri honka, jota sanottiin „Akimelekin karsikoksi”. Kerrotaan, että hän itse oli sen karsinut eikä kukaan ollut uskaltanut sitä maahan kaataa. Keväällä mainittuna vuonna oli kumminkin muuan Inarin lappalainen, Samuli Hennenpoika Valle viettänyt yönsä puun lähellä ja laittanut puusta nuotiotulen. Sen jälestä tuli hän kivuloiseksi ja kuoli muutamien vuosien kuluttua. Taikauskoiset ihmiset uskoivat hänen kuolleen sen johdosta, että hän oli Akimelekin puun juurelle tehnyt nuotiotulen.
Suas- eli Suuva-niminen Sompion kylän lappalainen oli niinikään pakanuuden aikana Sompion kylän merkkimiehiä. Jaakko Fellman mainitsee hänen olleen kylän päämiehen eli neuvonantajan. Hän oli ennemmin kuin muut kylän lappalaiset saanut jotakin tietoa kristinopista. Kerran oli hän kylän yhteiselle seidalle, jona pidettiin suurta mätästä eli maakumpua Sompiojärven rannalla, luvannut tavallista arvokkaamman uhrin, jos seita täyttäisi, mitä hän oli pyytänyt. Ellei seita antaisi, mitä hän oli pyytänyt, ei hän enää palvelisi seitaa jumalanaan. Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin pappi oli saapunut paikkakunnalle kastamaan pakanalliseen uskontoon kuuluvia kyläläisiä. Kun seita ei voinutkaan täyttää Suaan rukousta, niin oli hän Sompion kylässä ensimmäinen, joka ojensi papille kätensä ja antoi kastaa itsensä. Se lienee tapahtunut Esaias Mansvetin (Mansvetuksenpojan) toimiessa Lapin pappina. Hän oli ensin vv. 1648–1661 pappina Inarissa ja sitten vv. 1661–1697 Kemijärven kappalaisena ja Lapin pappina. Sompion kyläläisten kerrotaan itkeneen harmissaan siitä, että heidän päämiehensä oli luopunut esi-isäin uskosta, vaan viimein suostuivat itsekin vastaanottamaan kristillisen kasteen. Luullaan, että Suas jo ennen uhripaikalla tekemäänsä oli papille ilmoittanut suostuvansa kastettavaksi, vaan ettei hän kyläläistensä vuoksi uskaltanut alistua kastettavaksi, ennen kuin oli saanut tämän aiheen entisestä uskosta luopumiseen.
Vaikka Sodankylän pitäjänkin alueella vanhempina aikoina asui yksinomaan lappalaisia, niin vähitellen lappalaiset vähenivät, kun toisia siirtyi yhä kauvemmaksi pohjan perille, toiset taasen suomalaistuivat ja sekaantuivat suomalaisiin harjoittaen samoja elinkeinoja kuin suomalaisetkin. Puhdasta lappalaisverta olevat lappalaiset hävisivät Sodankylän pitäjässä sukupuuttoon 1830-luvulla. Viimeisiä Sodankylän alkuperäisiä lappalaisia olivat Mutenian kylän talokkaan Antti Pokurin (niin sanotun „Pikku-Antin”) isänäiti ja hänen tyttärensä, jotka polveutuivat Suikki-nimisestä lappalaissuvusta. Vuoden 1870 seuduilla ja pari kolme vuotta myöhemmin kumminkin Sodankylä sai uuden lappalaisrotuisen siirtokuntansa eli joukon porolappalaisia. Ne saapuivat Norjan Lapista Koutokeinon tienoilta sodankyläläisten poronomistajien kutsumina. Poronomistajat, Sodankylän pohjoisosissa, halusivat näet antaa poronsa paimentamisen lappalaisten toimeksi, jonka vuoksi he Koutokeinon porolappalaisia pyysivät raitioikseen (poronpaimenikseen) Sodankylään. Ensimmäisenä tulokkaana mainitaan porolappalainen Jouni Hetta ja sitten saapui toisiakin lappalaisperheitä. V. 1886 oli Sompiojärven seuduilla kaikkiaan 8 lappalaisperhettä. Muteniassa käydessäni näin kylän kentällä 4–5 lappalaiskotaa lappalaisperheineen. Nämä perheet olivat samoja Norjasta Sodankylään saapuneita lappalaisia ja asuivat he täällä kylässä hurstikankailla päällystetyissä kodissaan ainoastaan kesän ajan. Kahden perheen Lassi (Lars) Nikodemuksen ja Niilo Nikodemuksen, varsinaiset asunnot kuuluivat olevan Riestojoen varrella niin sanotussa Vuotsossa. Kun tarkoitukseni oli Muteniasta matkustaa Kitisen latvoille niin elokuun 31 p:n aamulla (1886) läksin lappalaisen Lassi Nikodemuksen muassa matkalle Vuotsoa kohti. Ensin oli venheellä mentävä Riestojoen suuhun ja siitä alkoi mutkitteleva jokimatka Riestojokea ylös. Vaikka oltiin vasta elokuun lopussa, niin jokivarret olivat aamulla Muteniasta lähtiessämme aivan valkoisessa kuurassa. Jo elok. 30 p:vää vasten yöllä oli samallainen halla. Ilta alkoi hämärtää kun viimeinkin saavuimme lappalaisen turvekotaan lähellä Riestojoen poukamaa. Kodan seinät olivat etupäässä turpeista, vaan ulkopuoleisille seinille oli pystyyn asetettu puunrunkoja, risuja ja paksuja puunoksia niin että kota näytti kookkaalta risukasalta. Tätä vastapäätä oli toinen yhtäläinen kota ja kummankin kodan välillä yhteinen eteisen tapainen, jonka toisella seinällä oli laudoista kyhätty, liitteissään nariseva ovi. Kotakartano siis muodosti pitkulaisen rehdon. Kun Lassi Nikodemuksen perhe jäi Muteniaan ja toisenkin kodan väki oli siellä, niin sai Lassi Nikodemus tyytyä viettämään yönsä ainoastaan minun seurassani, jos en lukuun ota Martin kylästä matkatoverikseni ostamaani pystykorvaista, ketunväristä pentukoiraa, joka kyllä illemmällä lappalaisen syödä napostellessa jälkiruuaksi kuivattua poronkonttia pyöri kodan isännän lähettyvillä. Kotaan saavuttuamme laittoi Lassi Nikodemus kodan permannolla sijaitsevalle tulisijalle roihuavan tulen, jonka paahteessa paistoimme vartaassa pari Sompiojärvestä saatua ja muassamme tuotua siikaa. Ne pistelimme poskeemme hyvällä ruokahalulla ja sai minun osastani koiranikin annoksensa, mutta kun illallinen on lappalaisen pääateria koko päivän kuluessa ja Lassi Nikodemus sanoi sauvomisen jokea ylös ruvenneen hiukaisemaan, niin yksi siika ei hänen ravinnon tarvettaan tyydyttänyt, vaan kävi hän nilistä noutamassa vielä kuivatun poronkontin, jota hän nakerteli jälkiruuaksi sillä seurauksella, että ennen pitkää ainoastaan luut olivat jälellä. Olkoon mainittu, että koko matkalla emme olleet maistaneet Jumalan jyvää, joten lappalaisen ruokahalua en ihmetellyt, varsinkin kun tiestin, että lappalaiset yleensä syövät illalla hyvin runsaasti. Lassi Nikodemus kyllä toisen vuoron ja pieniä paussia pitäessään tarjosi poronkonttia minullekin hyvänsuopaisesti kysyen „na — huoliks?”, vaan kun herkullinen siika oli jo ravinnon tarpeeni tyydyttänyt, niin en tarvinnut lappalaisen hyväntahtoisuutta käyttää hyväkseni.
Kodan maapermannolla oli mattona kuivuneita koivunrisuja ja peremmällä permannolla porontaljamakauksia eli vuoteita, Lassi Nikodemus kehoitti minua paneutumaan porontaljoille nukkumaan vetäytyen itsekin taljoihin, vaan kun olin nähnyt muun muassa Muteniassa, että lappalaisten puvuissa on syöpäläisiä, niin sanoin nukkuvani koivun risuilla lähellä tulisijaa. Olin laillaan ikävässä asemassa, kun lappalaisen vieraanvaraisuutta en olisi tahtonut loukata ja kun tiesin ilman kodassa yön kuluessa tulen sammuttua melkoisesti jäähtyvän, joten peski tai porontalja kesätamineitteni peitteenä ei olisi haitannut, vaan täytyi minun kumminkin pysyä päätöksessäni, sillä vanhoista, paljon käytetyistä porontaljoista levisi jotenkin vinkerä tuoksu. Kääntääkseni lappalaisen huomion toisaalle aloin loikoessamme jutella alamaan oloista, joista lappalaisella ei voinut olla kuin hyvin himmeä käsitys, sekin monessa suhteessa hyvin nurinkurinen.
Kivisen kehyksen ympäröimässä tulisijassa loimottanut tuli veteli jo viimeisiä virsiään, kun puukalikat alkoivat olla porona. Silloin tällöin hiilien hehku vielä lieskahti kapeaksi, punaiseksi tulikieleksi luoden hiukan valoa pimeään kotaan. Kun kasvoni olivat käännetyt tulisijaan päin, niin hiilloksen yhä vaimenevassa valossa huomasin lappalaisen ruskeakiiltoiset silmät tähystävän minua tulisijan toisella puolella sijaitsevasta taljaröykkiöstä. Jo päivän kuluessa olin huomannut, että Lassi Nikodemus oli silloin, kun luuli, etten seuraisi hänen eleitään ja katseitaan, salavihkaa silmäillyt minua silmissään omituinen ilme, kuten minusta näytti. Kun tämä nyt johtui mieleen ja kun nuo salaperäiset ruskeat silmät näyttivät saavan hiilen punertavassa hohteessa yhä omituisemman kiillon loikoessani täällä kahden kesken hänen kanssaan, peninkulmien päässä ihmisten ilmoilta, keskellä Lapin synkintä erämaata tuulenpuuskain tohistessa ulkona kodan lähellä kasvavien vaivaismäntyjen oksissa, niin ei ihme, että jonkunmoinen painostava tunne hiivi väkisinkin poveeni. Enhän tuntenut häntä sen pitemmältä ajalta kuin eilisillasta saakka, jolloin olin tutustunut häneen Muteniassa, joten Lassi Nikodemus oli minulle aivan tuntematon henkilö. Mielikuvituksissani muistelin sen lapinpuukon, jonka olin hiukan aikaisemmin nähnyt liesitulen parhaimmillaan loimutessa roikkuvan tupessaan kodan seinällä, sillä puolen kotaa, missä lappalainen nyt maata mahjotti, olleen vähintäin kyynärää pitkän, joten se oli varsin vaarallinen ase, jos niikseen tuli. Mutta nyt en sitä eroittanut, sillä sammuvan hiilloksen hiutuva hohde ei kantanut enää vähäisintäkään valon värettä kodan seinustalle saakka. Minut yllätti se ajatus, että lappalainen on temmaissut tuon kamalan puukon vierustalleen ja säilyttää sitä siellä mene ja tiedä missä tarkoituksessa.
Nämä mietteeni keskeytti aivan odottamatta lappalaisen taljakasasta kaikuva, kimakkaääninen kysymys:
— Na, olet sie nähn’ Aslaki, jok’ siell’ eteläs’ o herrana?
Olin ensin kuin puulla päähän lyöty, vaan pian selvisi minulle, että lappalainen tarkoitti lappalaissyntyistä Aslak Laitia, joka todella oli aikoinaan päässyt pikku virkamieheksi, kanavan kaitsijaksi Etelä-Hämeeseen. Lassi Nikodemuksen päähän siis oli ennen nukkumista pälkähtänyt tiedustella minulta, tiesinkö mitään siitä, miten huomattavaan asemaan hänen mielestään mainittu lappalainen oli kohonnut. Kun mainitsin kerran tavanneeni Aslak Laitin Lahden silloisessa kauppalassa, niin Lassi Nikodemus ylvästellen kertoi, miten Aslak kerran oli pelastanut keisarin tyttären avantoon hukkumasta. Keisarin tytär näet oli mennyt jäälle kävelemään, vaan oli pudonnutkin avantoon, jolloin Aslak oli rientänyt hätään ja pelastanut hukkuvan maalle. Sen johdosta oli keisari tarjonnut Aslakille tytärtään rouvaksi, vaan Aslak ei ollut huolinut, kun hänellä oli jo morsian Lapissa, lappalaisen tytär.
Lassi Nikodemus kertoi tämän jutun lappalaisen vilpittömällä lapsellisuudella ollen itse täysin vakuutettu jutun todenperäisyydestä ja kuulosti siltä, että hän oli koko joukon ylpeä siitä kunniasta, joka oli tullut Aslakin osaksi, sillä olihan Aslak lappalaissyntyä. Tämä lappalaisen juttu tietysti minua huvitti suuresti ja karkoitti kokonaan äskeiset epäluuloni. Mieleni kyllä teki huomauttamaan, että koko juttu on pelkkää mielikuvitusta, jossa ei ole laisinkaan perää, vaan kun Lassi Nikodemus kaikessa yksinkertaisuudessaan piti sitä totena, niin annoin kertomuksen käydä täydestä, varsinkin kun olin kiitollinen siitä, että lappalainen oli naiivilla jutullaan karkoittanut kiusallisen mielentilani ja johtanut minut toisiin ajatuksiin. Hetkisen kuluttua kuulin lappalaisen rauhallisesti kuorsahtelevan karvanahkaröykkiössään ja kun nyt uudelleen päivän ja illan tapahtumat palasivat mieleeni, niin osoittautui Lassi Nikodemuksen esiintyminen kokonaan toisessa valossa. Kun lappalaiset ikivanhoista ajoista saakka ovat kärsineet sortoa ja kun myöhempinäkin aikoina kaikenlaiset kuljeksijat usein ovat heille tehneet vääryyttä, jopa väkivaltaa, niin pidin aivan luonnollisena, että Lassi Nikodemuskin oli katsellut minua, hänelle tuntematonta henkilöä, epäluuloisin silmin, sillä sehän on lappalaisille luonteenomaista outojen suhteen. Sellaisten parissa taasen, jotka lappalaisille ovat tuttuja, ovat lappalaiset sitä vastoin avomieliset ja erittäin ystävälliset. Ja kun lappalainen kaikkein vähimmän rakastaa riitaa ja tappelua, niin tunnustin itselleni epämääräisen pelkoni ollen pelkkää mielikuvitusta.
Viimein vaivuin nukuksiin ja kun aamulla sain silmäni auki, kyykki Lassi Nikodemus jo tulisijan ääressä polvillaan silmällä pitäen kahvipannun kiehumista. Kahvipannu roikkui tulen yllä rautaisen koukun varassa. Pian höyrysi kahvi kupeissa ja vaikka Lapinmatkoillani monesta syystä kieltäydyin kokonaan kahvin juonnista, niin tällä kertaa katsoin velvollisuudekseni tehdä poikkeuksen kahvilakossani ja kun lappalainen osoitti minulle kahvikuppia sanoen: „huoliks”, niin vedin kupin sisällön poronjuustopaloineen nahkaani. Toisesta kupista pelastin itseni selittämällä, että lääkäri oli minulta kieltänyt kahvin nauttimisen. Poronjuustoa käyttävät lappalaiset kerman asemasta, sitä leikataan pieni palainen kuppiin, mutta nautitaanpa kahvia myöskin ilman poronjuustoa.
Lassi Nikodemus läksi kodaltaan jonkun matkaa opastamaan minua Muotkataipaletta kohti. Riestojoen ja Kitiseen laskevan Tankajoen latvat eroittaa näet toisistaan niin sanottu Muotkataival-niminen maa, jonka poikki minun oli kuljettava päästäkseni Tankajoelle. Erottuani hyväntahtoisesta lappalaisesta, joka pyysi minua viemään terveisiä piispalle ja muulle esivallalle, läksin pentukoirani seurassa marssimaan tietöntä taivalta Tankajokea kohti luottaen muassani olevaan pienoiseen Lapin karttaan ja siihen, että olin paljon pitempiä teittömiä matkoja ennenkin kulkenut ilman oppaatta. Muotkataipaleen poikki pääsinkin onnellisesti ja Tankajoelle saavuttuani oli minun kuljettava pitkin jokivartta toista peninkulmaa Tankajoen ja Kitisen yhtymäkohtaan. Välillä ei ollut ainoatakaan ihmisasuntoa. Vaikka joki tekikin lukemattomia mutkia, niin puolen päivän tienoissa olin kumminkin Tankajoen suussa. Siitä ei olisi ollut kuin pari kilometriä alaspäin Ukkolan talon kohdalle Kitisen varrella, vaan kun matkani suunta oli Kitisen latvoille eikä alaspäin, niin päätin jatkaa päivän marssia Kitisenjoen vartta ylöspäin Rovaseen saakka, jonne Tankajoen suusta linnuntietäkin eli suorassa linjassa on runsas peninkulma, vaan mutkittelevaa jokivartta pitkin vielä enemmän. Tankajoen suun yli meno kumminkin näytti ensin hiukan tekevän kiusaa, sillä olin jokisuulle saapunut joen eteläpuolta ja päästäkseni ylempänä sijaitsevaan Rovaseen oli mentävä Tankajoen suun yli. Kun lautan tekoon en olisi kyennyt puukkojungillani, niin oli turvauduttava kahlaamiseen ja hätätilassa uintiin, vaikka vesi olikin jo käynyt jotenkin viileäksi. Käärin säärieni suojukset lapikkaineen kokoon olalleni ja näin läksin kahlaamaan. Onneksi oli vesi joessa vähänä, jota paitsi virta oli Tankajoen suuhun kuljettanut santa- ja mutasärkkiä, joita myöten pääsin puolijokeen jotenkin helposti. Vaan keskipaikalla hurahti vesi kainaloihin asti, vaikka koetin jaloillani koplotella kiviä joen pohjasta astuakseni niille. Pienen matkalaukkuni tupakkavehkeineen sain kumminkin kastumatta joen toiselle rannalle, kun pidin laukkuani niin korkealla kuin käteni ulottuivat tai kuin Mooses muinoin vaskikäärmettään. Mutta suureksi harmikseni ei koirani ollut saapunutkaan muassa. Se oli kääntynyt särkiltä takaisin ja ulvoi nyt joen sillä puolen, josta oli tullut. Koetin sitä kehoittaa ja maanitella tulemaan joen yli, mutta turhaan. „Martti”, kotikylänsä kunniaksi kutsuin tätä nelijalkaista matkatoveriani sillä nimellä, ulvoi vaan surkeasti veden partaalla eikä uskaltanut seurata isäntänsä esimerkkiä. Koetin viekoitella „Marttia” uimaan silläkin tavoin, että olin lähtevinäni jokirannalta matkaa jatkamaan, tosin paljain säärin, ja piilouduin sitten pensaikon taakse, vaan „Martti” päästi sellaisen ulinan, että korvia vihloi, uskaltamatta kumminkaan pukkautua jokeen. Kun en hennonut matkatoveriani jättää oman onnensa nojaan, jota paitsi arvelin, että „Martti” ulvonnallaan ennen pitkää houkuttelee kaikki erämaan sudet kimppuunsa, niin ei auttanut muu kuin lähteä koiraa noutamaan joen toiselta rannalta. Menomatka sujui jotakuinkin, vaan kun koira oli kantamalla tuotava joen yli, sillä veteen sitä en saanut väkistenkään, kun se peto näytteli valkoisia hampaitaan vähemmän ystävällisessä tarkoituksessa, niin paluumatkalla joen syvimmällä paikalla luiskahti jalkani niljaiselta kiveltä, jolloin me molemmat jouduimme uimasillemme. Koiraa en tietysti voinut pitää koholla, kun tarvitsin käteni uintiliikkeisiin. Luulin, että nyt sen poloisen Tankajoki nielasi, mutta pentu pakana olikin ennen maalla kuin minä. Veden varaan jouduttuaan osasi „Martti” uida minua liukkaammin. Märkänä ja vettä valuvana kömmittyäni rannalle puisteli „Martti” ketunkarvaista turkkiaan eikä ollut tietääkseenkään koko tapahtumasta. Onneksi olivat tupakkavehkeet tulineuvoineen ensi ylimenokerralla tuodussa laukussani, joten ennen pitkää me kumpikin kuivailimme pukujamme ja kulkuneuvojamme taasen hyvinä ystävinä roihuavan nuotion ääressä.
Kun olin saanut kuivuneet vaatteet ylleni, läksin jatkamaan kulkuani Rovasta kohti. Mutta iltapuoli päivää valmisti minulle ja „Martille” uuden vastoinkäymisen. Tuskin olimme samoilleet Tankajoen suusta pitemmältä kuin pari kilometriä, ennen kuin alkoi sataa tihuuttaa. Kuusen juurella odotimme jonkun aikaa sateen taukoamista, mutta turhaan, sillä päinvastoin sade yltyi ja ilma yhä himmeni, jonka vuoksi täytyi lähteä pitkittämään marssia, jos mieli päästä yöksi ihmisten ilmoille. Kun jokirannalla kasvavista taajoista pajupensaikoista sade valui virtoina niskaan ja vaatteille pensaikkojen läpi tunkeutuessa, niin koetin niitä kiertää ja sen vuoksi loittonin hiukan jokirannasta. Mutta kun ylempänäkin jokirantaa oli vesakkoja ja väliin upottavia jänkiä, niin näitä kierrellessäni jouduinkin liika kauvas jokirannasta, joka olisi ollut taattuna tienviittana. Ilma vähitellen sakeni sumuksi, joten metsässä oli jo melkoisen hämärää. Seuraus oli, että kahlatessani tuntikausia jänkiä ja toisen vuoron sammaltuneita rakkoja eksyin yhä loitommalle poluttomiin metsiin. Jos olisi kompassi ollut muassani, niin sen avulla kyllä olisin aurinkoakaan näkemättä osannut ohjata suuntani jälleen Kitisen varrelle, mutta sellaista ei minulla ollut. Turvauduin sen vuoksi muihin metsän merkkeihin. Havupuista näet pisimmät ja voimakkaimmat oksat tavallisesti ovat etelän puolella ja koivun runko „kesii” niinikään etelän puolella, joten tuohen pintakerroksen helpeet osoittavat itään ja länteen. Mutta kun ilma oli niin sumuinen ja vettä tihuutti sakeanaan, niin nämäkin merkit kävivät yhtä hämäriksi, yksi puu osoitti etelää toiseen suuntaan kuin toinen. Purotkin osoittautuivat yhtä petollisiksi oppaiksi kuin muutkin ilmansuunnan merkit. Pidin näet aivan luonnollisena, että kaikki purot virtaavat Kitiseen, joten seuraten jonkun puron vartta viimein pääsen Kitisenjoen rannalle. Parin puron kulkua seurasinkin, vaan kumpikin laski vuomalle ja katosi vuoman liejukkoon.
Kuljeksiessani summamutikassa — vaikka pohjoista kohti olin kulkevinani — metsissä ja jängillä, näkemättä vähäisintäkään karjan polkua, luulin joskus joutuneeni samaan paikkaan, mistä olin jo hiukkaista ennen kulkenut. Tämä johdatti mieleeni kertomukset metsän lumoihin joutuneista, jotka kiertelevät samaa paikkaa osaamatta oikeaan tai vasempaan. Näytti siltä, että minun ja „Martin” täytyisi yöpyä metsään aivan läpimärkinä, kuten sanotaan, sillä pienintäkään kuivaa paikkaa en tuntenut pinnallani ja „Martinkin” kippura häntä veden liottamana roikkui nolonnäköisenä maata kohti. Metsä pimeni pimenemistään, sillä olihan syyskuun alku jo käsissä. Kun sadetta näytti jatkuvan, väliin valui vettä taivaalta kuin saavista kaataen, päätin vielä kerran ottaa jonkun suunnan kulkeakseni suorassa linjassa, vieköönpä sitten syteen tai saveen. Hyvän matkaa kuljettuani kiertelemättä mitään, mitä eteen sattui, kuulin siltä taholta, jonne olin menossa, veden kohinaa. Ennen pitkää olin pienoisen joen partaalla. Vähän yläpuolella juoksi joki kahden tievan välisessä kivikkokurussa, jossa jokeen oli muodostunut vähäinen putous, mikä kuulemani kohinan aiheutti. Nyt olin varma siitä, että tämä joki laskee Kitiseen ja läksin sen vuoksi seuraamaan sen mutkikasta juoksua. Vaikka matkalla oli veteliäkin rimpiä, niin monen syllän päähän en joesta loitonnut, vaan kuljin sen kupeella yhtä uskollisesti kuin „Martti” minun kintereilläni.
Maat muuttuivat yhä enemmän vesakkoa kasvaviksi ja viimein töksähti eteemme pajupensaikko. Kun olimme puskeneet taajimpien pehkojen läpi, olimme molemmat Kitisenjoen rannalla. Ilta oli jo niin pimeä, ettei juoksevan veden pinnalla muodostuvia „häränsilmiä” kuin ainoastaan vaivoin eroittanut. Kahlasin sen vuoksi jonkun matkaa veteen saadakseni varmuuden siitä, kumpaan suuntaan vesi joessa virtaa, sillä meidän oli pyrittävä jokivartta ylöspäin. Kulku iltapimeässä märässä rantavesakossa ei ollut aivan hauskinta, varsinkin kun märät vaatteet pyrkivät kahnaamaan ihoa, mutta koleahkolta tuntuva ilma pakotti olemaan liikkeessä, sillä muutoin olisi vilustumisen vaara ollut tarjona. Pitkältä, melkein loppumattomalta tuntui taival. Viimein kumminkin silmiini loisti valoa siltä suunnalta, jonne olimme menossa. Se ei ollut mikään harhakuva, vaan todellista tulen hohdetta. Tuo valon välke herätti nyt povessani yhtäläistä riemua kuin puolitoista kuukautta aikaisemmin eli heinäk. 14 p. ensi kertaa omin silmin Pallastunturin korkeimmalla kerolla (huipulla), Himmelriikillä, nähdessäni hurmaavan kauniin lapinvuokon (Dryas octopetala) ihananvalkoiset, jalopiirteiset terälehdet paistavan pulmusten kesäisillä oleskelupaikoilla. Samassa kuului samalta suunnalta koiran haukuntaa. Minun korvissani soi koiran haukunta tällä kertaa melkeinpä kuin hivelevä musiikki. Aivan kuin itsestään suoriutuivat jalkani nopeampaan marssin tahtiin ja hetkisen kuluttua olin Rovasen talon pirtissä roihuavan takkavalkean ääressä.
Talossa ihmeteltiin mitenkä ilman oppaatta olin uskaltanut lähteä Vuotsosta retkeilemään Kitisenjokivartta kohti ja kun kerroin käyneeni edellisinä päivinä Akimelekin haudalla Sompiojärven rannalla, niin arveli muuan talossa oleva vanha mummo, että senpävuoksi olinkin metsään eksynyt, sillä hänen miesvainajansakin oli kerran joutunut Akimelekin kiroihin, kun oli hakannut suksisauvakseen pihlajan eräältä Akimelekin seitapaikalta. Mies oli kyllä onnellisesti saapunut kotiin, vaan kun illalla kylvettyään läksi saunasta menemään pirttiin, niin eksyikin poloinen tuvan ja saunan välillä kahlaten umpilumessa joen jäälle, jonne olisi paleltunut kuin russakka, ellei koira olisi ruvennut kartanolla ulvomaan joelle päin. Siten huomattiin kadonneen askeleet lumessa ja kun niitä seurattiin, niin tavattiin mies jo pökerryksissä, vaan pirttiin tuotuna hän kumminkin kuontui vielä eläväksi.
Mummon kertomukselle kyllä naurettiin, vaan siitä huolimatta ei pirtissä liene mummo ollut ainoa henkilö, joka uskoi noidan kirojen voivan pystyä ihmisiin, koskapa tällaisia juttuja jatkettiin.
Talon ystävälliseltä väeltä sain kuivat vaatteet yöksi ylleni ja kun minä ja „Martti” olimme nauttineet runsaan aterian, ensimmäisen ja samalla viimeisen sen päivän osalle, sillä evästä ei ollut muassamme laisinkaan, niin hankkiuduin levolle aikoen nukkua lämpöisessä pirtissä. Vaan kun pirtissä oli talon väen lisänä koko joukko Inarin Kultalasta palaavia kullanhuuhtojia, niin selitti emäntä, että aitassa on paljon rauhallisempi nukkua luvaten tehdä sinne vuoteen minulle. Nämä matkailijat olivat saapuneet samana iltana taloon, jonka takia talossa valvottiin tavallista myöhempään. Emännän tarjoukseen oli minun suostuttava, vaikka lämpimän vuoksi olisinkin kernaammin jäänyt pirttiin. Aittaan levolle menemistäni en kumminkaan tarvinnut katua, sillä kun hyväntahtoinen ja puhelias talon emäntä oli minun käärinyt kuin kapalolapsen nahkavällyihin, alustana puhtaita porontaljoja, niin ennen pitkää nukuin kuin oman äidin sylissä. Pitkästä päivämarssista ja likomärkänä harhailusta metsissä olinkin niin väsyksissä, ettei unta tarvinnut pitkää aikaa odottaa. Koirani jäi pirttiin kuivailemaan turkkiaan.
Seuraavana päivänä matkustin Rovasesta venekyydillä Kitistä ylös Laitin taloon, jonka ensimmäinen varsinainen asukas oli ollut Jussi Äärelä, kotoisin Kittilästä. Laitista noin ½ Venäjän virstaa Pälveen päin kuului kankaalla olevan kenttäpaikka, jossa niin sanottu Rissa-Aatu oli aikoinaan asunut. Jussi Äärelän poika, hänkin nimeltään Jussi, oli Laitista siirtynyt alemma Kitisen joen varrelle ja perustanut siellä Könkään talon.
Viimeinen talo Kitisen latvapuolella Sodankylän pitäjän alueella oli Pälvi. Pälvestä noin 1 Venäjän virsta Kitistä ylös laskee Kitiseen oikealta kädeltä eli lounaiselta suunnalta Haapanaoja. Haapanaojan ja Kitisen joen yhtymäkohdan yläpuolella erkanee jokivarrelta Kittilän puolella sijaitsevaan Pokkaan johtava polku, jonka ja Haapanaojaan laskevan Kielisenkurunojan välillä, jonkun Venäjän virstan päässä Haapanaojan suusta, sijaitsee suurehko hautapaikka eli maakuoppa. Kertomuksen mukaan on hautaa käytetty vihavenäläisten ryöstöretkien aikana pakopaikkana. Kuoppa sijaitsee jängälle viettävän kankaan rinteellä, lähellä sen jängän reunaa, jonka halki Kielisenkurunoja virtaa. Kuopan molemmin puolin eli itä- ja länsisivuilla maanpinta ylenee pikku kummuiksi ja pohjoispäässä on niinikään hiukan korkeammalle kokoava kangas, joten kuoppa sijaitsee pienemmässä syvennyksessä. Sen vuoksi sitä ei huomaa enää muutamien syltäin päästä. Ovi kuoppaan pääsemistä varten on arvattavasti sijainnut eteläisessä päässä, jängän puolella, missä maa on alempana kuin kuopan pohjoispuolella. Kuoppa oli paikalla käydessäni ylä- eli pohjoispäässä 2 ½ syltää syvä maan pinnasta lukien, vaan kun maan pinta on viettävä jänkään päin, niin kuopan syvyys oli luonnollisesti pienempi ovipäässä. Kuopan pituus oli 6 syltää vaan leveyttä oli vaikeampi määrätä, kun sivuseinät olivat lohkeilleet ja tasoittuneet loiviksi. Arvioin leveyden 5 sylläksi. Kuopan pohjaa tarkastellessani kävi selville, että se oli tehty ikäänkuin ladotuista kivistä ja sammalista. Kivet olivat enimmäkseen litteitä. Sammalet olivat lahonneet. Kuopan yläpään seinämä on ollut pyöreähkö kuopan pohjasta päättäen, jota vastoin ovipuolella kuopan pohja muodosti suoran viivan. Minkäänlaisia katon jäännöksiä ei ollut enää nähtävänä, sillä ajan hammas ne on jo hävittänyt. Kivien lomasta haudan pohjalta kohosi kolme kasvavaa koivua, joiden rungot olivat 3 tuumaa paksut. Vielä kasvoi kuopan pohjassa pikku petäjiä. Kerrottiin, että vanhat miehet, jotka olivat nähneet useita entisiä peuranpyyntikuoppia, olivat sanoneet, ettei Kielisenkurunojan kuoppa ole aikoinaan tehty peuranpyyntiä varten, sillä sellaisia ei varustettu kivipermannolla, vaan että kuoppaa oli käytetty asuntona. Toinen tällainen vihavenäläisaikojen pakopaikka kuului olevan Pälven talosta 1 ½ neljännestä etelään päin Järvijärven ja Rajalompolon välisen joen varrella Kutuniva-nimisessä paikassa joen pohjoistörmällä. Jo Rajalompolojärven eteläpuolella sijaitseva Sotaselkä-niminen vaara Kittilän ja Sodankylän rajaseudulla muistuttaa nimellään entisiä rauhattomia aikoja.
Kitinen saa alkunsa Kittilän pitäjän alueella sijaitsevasta Latvajärvestä, virraten m. m. soikean Taatsijärven läpi. Taatsijärven eteläpäässä sijaitsee kuuluisa Taatsin seita, vaan siitä kerromme tuonnempana Kittilän asutustarinain yhteydessä, jota vastoin nyt lähtekäämme Kitistä alaspäin. Tankajoen suusta alaspäin on ensin Ukkolan talo, jonne ensimmäisen asukkaan kerrottiin tulleen Sattasjoen keskipaikoilla sijaitsevasta Rajalasta, ja Pomojoen sekä Kitisen yhtymäpaikan yläpuolella Putaan talo. Täällä oli edellisenä kevännä Simo Pekka Kallatsa vanhaa lantaa navetasta ulos luodessaan löytänyt nuolen kärjen. Vanhat lappalaiset, jotka nuolen kärjen olivat nähneet, olivat kertoneet, että sellaisia on ennen vanhaan käytetty peuroja ammuttaessa. Löydetty esine oli ollut lehmän pilttuun keskipaikoilla roskain alla. Tällaisia ja muita esineitä olivat vanhat panneet navettaan lehmän pilttuihin, jopa orsillekin siinä tarkoituksessa, ettei „kortot” (noitain kirot ja taudit) lehmiin tarttuisi. Entiseen aikaan käytettiin taikakaluja muissakin rakennuksissa kuten aitoissa ja asuinrakennuksissa. Jos tähän tarkoitukseen käytettiin metallirahoja, kutsuttiin niitä onnen rahoiksi.
Putaan talosta alaspäin vähän runsaammin kuin ½ peninkulmaa sijaitsee Kitisenjoen varrella Könkään talo, jossa levähtelin toista vuorokautta sen takia, että talossa oli pari kamarihuonettakin. Talon päärakennuksessa, joka suuntautui idästä länteen, oli ensin läntisessä päässä pirtti, jonka itäpuolella sijaitsi porstua ja sen sivulla pohjoisen puolella pieni maitohuone. Porstuasta oikealle eli itään päin sijaitsivat molemmat kamarit. Asuinrakennuksen vastapäätä etelänpuolella oli navetta ja sen itäpuolella samoin asuinrehtoa vastapäätä talli. Navetan ja tallin välissä oli heinä- ja olkilato, joten nekin muodostivat pitkänpuoleisen rehdon. Tallista itäänpäin sijaitsi sauna ja riihi taasen oli asuinrakennuksesta koilliseen. Pirtin uunin perustus oli vanhaa savolaiskarjalaista mallia, sillä perustuksen kehyksenä oli vankoista hirsistä salvettu hirsikerros. Uuni oli muuten tehty liuskakivistä ja varustettu paistinuunin edessä sijaitsevalla liedellä. Uunin päällys ei kumminkaan ollut yhtä laaja kuin uunin perusta, sillä uuni vähitellen portaitten tapaisilla kavennuksilla soukkeni ylöspäin päättyen viimein savutorveksi. Täällä näin omituisen keittopadan tulellapito-laitteen. Sen muodosti uunin kupeelle sijoitettu pystypuu, jonka yläpää oli kiinnitetty muuriin erityisellä laitteella. Pystypuussa oli lieden korkeudella pykälillä varustettu poikkipuu, jota kannatti pystypuuhun alempana kiinnitetty suippopäinen kannatinpuu. Keittopata pantiin roikkumaan poikkipuun nenään ja kun pystypuu voi pyöriä kiinnikkeissään, niin ei keittäissä tarvinnut pataa irroittaa poikkipuusta, jos pata kiehui liiaksi eli keittoon oli jotain lisättävä, vaan keittäjä vetäsi hiukan poikkipuuta, jolloin pata siirtyi pois liedeltä. Mainitun kannatuspuun avulla voitiin pata korottaa myös korkeammalle tulen yllä tai laskea matalammalle. En ollut missään nähnyt tällaisia haahloja, joiksi padan kannattimia Savossa ennen sanottiin.
Könkään talosta alaspäin on Peuraniemen talo, jonka nimi johtuu siitä, että tällä seudulla on ennen pyydetty paljon peuroja. Vanhoja peuranpyyntihautoja kerrottiin olevan m. m. Peuravaaralla. Peurain pyynnistä on tietysti Peurasaarikin saanut nimensä. Vielä nykyisinkin on näillä seuduilla runsaasti kaikenlaista metsänriistaa.
Kitisen varrella olevissa taloissa näillä seuduilla huomasin äitien imettävän lapsiaan melkoisen vanhoiksi. Omituiselta näytti muutamassakin talossa, kun kartanolta pyrähti pirttiin 3–4-vuotias pojan pallero ja alkoi eväspussejaan kaivaa äitinsä povelta. Saatuaan eväshoidon asianomaiseen reilaan eli suuhunsa poika ahmi kuin iilimato posket punaisina. Äiti vuorostaan imi yhtä uskollisesti piippunysäänsä.
Vielä alempana Kitisen varrella sijaitsee Petkulan kylä. Kylän sanottiin saaneensa nimensä eräästä Matti Raasakka -äijästä, joka kertomuksen mukaan oli Kemistä kotoisin. Äijää, joka muutti Aikion eli Lanton taloon, kutsuttiin haukkumanimellä Petkuksi, josta kylä sai Petkulan nimen. Muuan „kastamattoman” kansan aikainen asuinpaikka kerrottiin olevan Kitisenjoen törmällä Aution suvannon varrella Pajukosken alapuolella. Autiokentästä itäänpäin noin 200 syltä kerrottiin olevan 2 aitan eli nilin sijaa. Kumpikin nili on aikoinaan ollut 4 pylvään varassa. Nilien sijalle vievältä polulta oli kerran löydetty ½ kyynärää pitkä pyssynpiipun kappale. Kertojani ei kumminkaan tiennyt, oliko tämä löytöesine, joka arvattavasti polveutuu myöhemmiltä ajoilta, enää tallessa Aikion talossa. Sittemmin eli v. 1906 tehtiin Pajukosken länsipuolella varsin merkillinen ja muinaismuistotutkimuksen alalla suurta huomiota herättänyt aselöytö. Mainittuna vuonna näet löydettiin sanotusta paikasta 4 pronssista miekkaa, jotka ovat alkuaan olleet niin sanottua länsimaista tyyppiä. Pronssimiekat tavattiin ison kiven alta. Kun pronssikauden arvellaan Ruotsissa päättyneen noin 500 e. Kr. s., niin todistaa löytö, että jo esihistoriallisina aikoina Lapissa on liikkunut sota-aseilla varustettuja retkeilijöitä. Nämä pronssiesineet ovat kaiken todennäköisyyden mukaan tällaisten retkeilijäin muassa Lappiin kulkeutuneet, sillä jos pronssikaluja olisi Lapissa ollut yleisemmin käytännössä, niin olisi niistä jälkiä tavattu muuallakin.
Kersilön kylän kohdalta noin ½ peninkulmaa itää kohti sijaitsevat Moskuvaaran talot, joiden takalistolla kohoavalla Keevitsän kummulla eli vaaralla kerrottiin kuuluisan Keevitsän seitapaikan eli „Keevitsän jumalan” olevan. Vaikka matka Kitisen varrelta Moskuvaaran taloihin oli mitä viheliäisintä, vetistä aapaa suurimmaksi osaksi, niin päätin kumminkin käydä tällä seitapaikalla, varsinkin kun kerrottiin, että seitana siellä oli hyvin säilynyt ihmisen haahmoinen kivinen jumalankuva. Moskuvaarasta oli seitapaikalle melkoinen matka, vaan perille tultuamme huomasin, että kertomukset olivat suuresti liioiteltuja. Seitapaikalla kyllä vielä vankassa kuusikossa näkyi joukko suurehkoja kiviä, jotka aikoinaan luultavasti ovat olleet kasassa, vaan sittemmin ovat kaatuneet sikin sokin. Joukossa oli pari jotenkin pitkähköä kiveä, joista toinen kyllä jossakin määrin matki ihmisen piirteitä. Maassa makaavia kiviä olivat kumminkin luonnon voimat pahoin rapistelleet, sillä kun rakoihin tunkeutunut sadevesi talvella jäätyy, niin pakkanen siten rouhii kiviä. Oppaani näytti minulle kivestä irtaantuneita paloja, jotka aikoinaan olivat olleet jumalankuvan varpaita. Myöskin korvat oli pakkanen jumalankuvalta haukannut. Tälle seidalle, joka oli ollut kuuluisimpia koko nykyisen Sodankylän alueella, oli uhrattu pakanuuden aikana poronsarvia ja oli sitä myöskin voideltu poronlihan rasvalla. Keväillä niinikään niin sanottujen torkosten avulla koettivat miehet pitää seitaa suosiollisena. Torkosiksi nimitettiin lehtiin puhjenneita koivun oksia, joita seidalle asetettiin.
Keevitsä-sana johtunee vanhasta Keeitsä-nimisestä lappalaissuvusta. Kuten edellä (sivulla 30) kerrottu on muuan Keeitsä-niminen lappalainen asunut myöskin Arajärven lähellä olevan Seitajärven rannalla.
Pari tuntia lepäillessämme tällä entisellä uhripaikalla, jonka suosioon myöhemmän ajankin metsänkävijät vanhan tavan mukaan arvattavasti olivat pyrkineet, koskapa läheisyydessä näkyi vielä vaalistuneita poronsarvia ja linnunluita, kaivoi oppaani laukustaan esiin eväänsä: kuivatun metson täkän (metson rinnan) ja noin naulan verran voita. Leivän sijasta hänellä siis oli eväänä metson täkkä, jonka höysteeksi voi oli varattu. Voi sai ennen pitkää saman suloisen lopun kuin täkkäkin minun vähän syrjemmästä ihmetellessäni makuaistin ja vatsan sulattamiskyvyn erilaisuutta.
Kersilön kylästä alaspäin sijaitsee Kitisenjoen länsirannalla taajaan asuttu Sattasen kylä, jossa en kumminkaan sattunut tapaamaan sellaisia vanhoja henkilöitä, jotka olisivat tienneet kertoa kylän vanhemmista asutusvaiheista. Nyt tulisi Sodankylän kirkonkylän muinaismuistojen vuoro, vaan ennen kuin niihin kajoomme, poiketkaamme Sodankylän kirkolta 2 peninkulmaa itäänpäin sijaitsevaan Kelujärven kylään. Sinne vievän polkutien varrella on kumminkin nykyisin jo melkoinen asutusryhmä, 3 taloa ja joukko pientiloja, niin sanotussa Siurumaassa, jossa ennen lappalaisilla on ollut kalmistonsa eli hautausmaansa. Siurumaan nimi johtuu lapinkielestä ja merkitsee suomeksi Itkumaa. Tämän nimen on maa saanut siitä, että lappalaiset siellä itkivät vainajainsa haudoilla. Vanhin talo paikkakunnalla on toinen Onnelan taloista. Sen perustaja oli maaviskaalin, varakruununvoudin ja Sodankylän nimismiehen Nils Matleinin poika Johan Emmanuel Matlein, jonka luona käynnistään v. 1825 Jaakko Fellman kertoo seuraavaa: „Pihassa (Siurumaan talossa eli Onnelassa) otti minut vastaan harmaapää ukko kohteliaisuudella ja kursailemisella, joka osoitti maailmantottumusta. Tullessani hän oli puettu paikkakunnan tavalliseen pukuun, mutta vähän ajan kuluttua hän astui sisään kullatuilla napeilla varustetussa poimutakissa. Tämä vaatetamine oli valmistettu Tukholmassa 1760-luvulla kuningas Aadolf Fredrikin aikana. Hän pyysi saada sanoa minua veljeksi, koska hän oli ollut isäni koulu- ja yliopistokumppani. Puhdas ja rehti mieli ilmeni hänen kasvoissaan, puheissaan ja arvosteluissaan. Häntä kunnioitti kansa, jolle hän oli puolen vuosisataa ollut neuvonantajana ja sovintotuomarina. Hän oli monitietoinen mies ja puhui jollakin asiantuntemuksella kirjallisuudesta, taloudesta, historiasta ja semminkin luonnontieteestä. Opettajistaan hän jumaloi Linnétä, piti Rudbäckiä ja Celsiusta arvossa. Ensinmainitun opetusta oli hän nauttinut kaksi vuotta, ensin yksityisissä, sitten julkisissa luennoissa, ja niistä oli hän tehnyt tarkkoja muistiinpanoja, jotka hänellä vielä olivat tallella. Pyysin niitä häneltä ostaa. Mutta siihen hän ei myöntynyt sanoen: ‚Ei, minä tahdon ne säilyttää autuaasti kuolleen Linnén muistona. Niistä muistan, että minäkin olen ollut matkalla Parnassoon (maisteriksi), mutta eksyin Lappiin. Viisitoista vuotta sitten oli tällä seudulla kamala nälkävuosi. Tuomari E. tarjosi minulle silloin noista muistiinpanoistani tynnyrin rukiita, mutta minä mieluummin jyrsin pettua ja pidin muistiinpanoni, sillä ne tuottavat minulla huvia, muistuttaen minulle muinoisia iloisia päiviä.’ Erääseen kohtaan niistä oli ukko kirjoittanut: ‚V. 1745 olen syntynyt. Isäni oli maaviskaali, varakruununvouti ja nimismies Sodankylässä Nils Matlein. V. 1758 syyskuun 25 p:nä minut kirjoitettiin ylioppilaaksi Turun akatemiaan. Opiskeltuani siellä kaksi vuotta, olin kotiopettajana kunnon perheissä, jatkoin sitten opintojani Upsalassa ja tulin kamarikirjuriksi Tukholman kamarikollegioon.’ Minun piti nyt hänelle mainita nykyiset Turun professorit. Niistä hän tunsi vain von Hellensin, ent. Heleniuksen. ‚Me kuuntelimme kauvan yhdessä Linnétä, mutta minua nuorempi hän oli’, huokasi ukko. Kysyin häneltä, miksi hän oli valinnut asuinpaikkansa täällä. ‚Onnettomuudekseni’ vastasi hän, ‚oli kumminani muutamat rikkaat isäni lappalaistuttavat. Ne olivat kumminlahjana antaneet muutamia poroja, jotka vähitellen lisääntyivät siihen määrään, että niitä jo oli suuri lauma. Lähdin Tukholmasta virkalomalle tervehtiäkseni vanhempiani ja myydäkseni poroni, saadakseni siten määrätyn rahasumman muuatta voudin virkaa varten. Niitä oli jo silloin useita satoja. Mutta köyhyys oli maassa eikä kukaan niitä ostanut. Luulin, että nämä elukat ja uutistalo täällä tarjoisi minulle suotuisempia päiviä kuin ylimääräinen virka kamarikollegiossa. Kaikki kävi alussa hyvin, mutta pian sattui hallavuosia ja poroni kuolivat täällä liikkeellä olevaan porotautiin. Silloin olin jo naimisissa erään täkäläisen naisen kanssa, ja oli jo myöhäistä palata entisiin oloihin. Kaksikymmentä vuotta elin köyhyydessä, mutta Herra on jälleen siunannut maan, ja poikani ovat uutteria työmiehiä. Ehkä Jumala on kutsunut minut viljelemään tätä erämaata.’ Nyt hän taas oli päässyt hyviin varoihin, ja hänellä oli talossaan 30 lehmää, 4 hevosta sekä joukko poroja ja lampaita. Käyntini oli ukosta siksi mieluinen, että hän seurasi minua veljensä luo Kelujärvelle, jonne oli matkaa ¾ peninkulmaa. Veli oli aikoinaan ollut viinaviskaalina eräässä kruunun viinapoltimossa, vaan oli nyt hänkin tilanomistajana täällä, vaikka niukoissa varoissa, hänellä kun ei ollut suurta apua lapsistaankaan. Hänellä oli niskassa suuri kasvannainen, joka teki hänelle suurta haittaa. Tämän vamman takia oli hän kyllä käynyt lääkärien luona, vaan kukaan ei ollut uskaltanut suorittaa leikkausta. Viimein muuan maalaispuoskari sen suoritti ja onnellisella tuloksella. Pois leikatun kasvannaisen sanotaan painaneen 9 ½ naulaa.”
Matlein-suku mainitaan jo 1600-luvun keskipaikoilla, vaikka nimi kirjoitetaankin eri tavalla. Kemin kihlakunnanoikeuden pöytäkirjassa 26⁄6 1708 esiintyy kruununnimismies Olli Matilain ja Kemin talvikäräjäin pöytäkirjassa v:lta 1709 maaviskaali Juho Matlien. Varamaaviskaali ja nimismies Nils Matlein taasen esiintyy Enontekiön käräjillä 13⁄2 1764 syyttämässä muuatta lappalaista siitä, että lappalainen rukouspäivinä, marrask. 11 ja 25 p. v. 1763, ilman laillista syytä on ollut poissa jumalanpalveluksesta. Lappalainen tuomittiinkin 10 hopeataalarin sakkoon. Hän ja Sodankylän kirkkoherra Nils Fellman (oli Sodankylän kirkkoherrana vv. 1764–1768) ovat allekirjoittaneet 12⁄7 1765 laaditun luettelon niistä, joiden velvollisuus oli kunnossa pitää talviteitä Kittilässä. Yhtäläisen luettelon talviteiden kunnossapitäjistä ja heidän tieosistaan Sodankylän, Sompion ja Keminkylän kylissä on Nils Matlein laatinut niinikään samana vuonna, mitkä luettelot v. 1767 vahvistettiin. Kirkkoherra Nils Fellman ja nimismies Nils Matlein todistavat oikeaksi myöskin sen majavanpyyntiä koskevan asiakirjan vuodelta 1767, jossa majavanpyyntipaikat jaetaan Sodankylän pitäjäläisten kesken. Hänen jälestään tuli Sodankylän ja Kittilän nimismieheksi Sven Matlein, sillä Sodankylän, Sompion ja Keminkylän käräjillä 10⁄3 1772 luettiin kuninkaan käskynhaltijan antama valtakirja, jolla Sven Matlein nimitettiin Sompion, Sodankylän, Keminkylän ja Kittilän Lappien kruununnimismieheksi. (Isak Fellm: Handl. o. uppf. III)
Kelujärven kylä sijaitsee Matalan-Kelujärven ja Syvän-Kelujärven välisen salmen länsipuolella olevassa niemekkeessä, jota vastapäätä idän puolelta pistää esiin Aikioniemi samannimisine taloineen. Kylän luodepuolella, Aholan talosta muutama 100 syltää luodetta kohti, kohoaa pieni, mäntyjä kasvava tieva eli pulju, jossa on vanha kalmisto eli hautauspaikka. Tievaa kutsutaan Manalaispuljuksi, joka nimitys jo viittaa siihen, että paikkaa on käytetty „manalaisten” eli maan alle, maan multiin joutuneitten tyyssijana. Käydessäni Kelujärven kylässä oli vielä 10 haudan sijaa nähtävänä. Hautain iästä ei paikkakunnalla ollut kellään mitään tietoja, sanottiin vaan, että haudat ovat hyvin vanhoja. Useimpain hautain pituussuunta oli lännestä itään, vaan olipa joukossa toisensuuntaisiakin hautoja. Niistä oli kaksi suurempia kuin toiset. Annoin kaivaa 3 hautaa liikkumattomaan maahan asti, vaan mitään muuta kuin palaneita kiviä ja hiiliä emme haudoista tavanneet. Kun haudoista ei löydetty mitään esineitä, joiden laadusta ja iästä olisi voinut vetää joitakin johtopäätöksiä, niin hautojen iän suhteen en ryhtynyt mihinkään otaksumiin. Se vaan on tunnettu, että verrannollisesti myöhäisinä pakanuuden aikoina, pronssiaikaa mainitsemattakaan, vainajien ruumiit tavallisesti polttohaudoissa poltettiin ja tuhka vainajain mukaan pantujen esineiden kera kätkettiin kalmistoon. Läntisin näistä haudoista oli pohjoisesta etelään ja arvioin sen pituuden 9 sekä leveyden 6 kyynäräksi.
Kelujärven kylän seutu kauniiden järvimaisemiensa takia muistutti Savon järviseutuja. Hallan sanottiin harvoin tuhojaan tekevän, kun kylä sijaitsee kahden järven välisessä niemessä.
Paikkakunnan muista asutusmuistoista mainittakoon Kelujoen niskassa eli luusuassa, Neitolan talosta luoteeseen päin, joen eteläpuolella sijaitseva lappalaisten kenttä. Paikalla ei näkynyt muita asuntojen jäännöksiä kuin sileä kenttä. Muuatta tievaa, joka on Nuolikurun luodepuolella, kerrottiin yleisesti nimitettävän Kirkoksi. Olisivatko siellä kristinopin levittämisen ensi aikoina joskus papit Lapissa matkustellessaan pitäneet jumalanpalvelusta. Gustafsbergin talon isännän kerrottiin löytäneen niin sanotun Makianpetäjän maan etelänokasta, jonne kylästä kuului olevan 3 neljännestä kaakkoista kohti, sarvesta tehdyn lusikan, kerkon (ruuvin poron kaulaimesta, johon poronhihna kiinnitetään) sekä joitakin muita esineitä maakamaran alta. Nämä esineet olivat kumminkin jo hävinneet. Myöskin Matalaan-Kelujärveen pistävässä Tapaninniemessä on Tapanin kenttä -niminen lappalaisen asunnon sija. Metsänvartija Kalle Leppäjärvi kertoi uutta peltoa tehdessään v. 1883 löytäneensä noin korttelia syvästä maakamaran alta 3 tuumaa pitkän, lieriömäisen kiven, jonka molemmat päät hiukan suippenivat. Kiven keskipaikoilla ylt’ympäriinsä oli kouru eli syvennys nuoran kiinnittämistä varten. Hän arveli, että kiveä on käytetty verkon painona. Pelto, mistä kivi oli löydetty, sijaitsi metsänvartijan asunnon eteläpuolella lähellä järven rantaa. Aholan talon paikalla samassa kylässä on niinikään ollut lappalaisten asuinkenttä, josta oli löydetty raudasta ja luusta tehtyjä esineitä, m. m. sarvesta tehty solki. Nämäkin löytöesineet olivat jo hävinneet. Kylästä luoteeseen päin noin 2 Venäjän virstaa kuului järven rannalla olevan Rättärinhuhta-niminen harju, jossa sanottiin olevan 2 suurta lapinhautaa. Siellä en kumminkaan ehtinyt käydä paikkaa lähemmin tarkastamassa.
Muistitietojen mukaan pidettiin kylän vanhimpana varsinaisena talona edellämainitun Matleinin perustamaa Gustafsbergin taloa. Mainitusta talosta hiukan pohjoiseen olisi kumminkin pitänyt olla muuan asunnon sija, jossa eräs Raasanen-niminen mies ennen Matleinia oli asunut. Asunnon sija oli jo peltona. Tämä Raasanen oli vielä aikaisemmin asunut edellä mainitun Makianpetäjän maan etelänokassa. Mahdollisesti kumminkin Raasanen tarkoittaa jotain Raasakkaa, sillä jo edellämainitussa talviteiden luettelossa vuodelta 1765 mainitaan Olli, Lassi ja Matti Juhonpoika Raasakka, joista Olli Raasakan talvitieosa ulottui Lassi Raasakan taloon ja Lassi Raasakan taasen piti huolta pitää tien viitoittamisesta talostaan Kelujärven yli („öfver Kelvojervi”) sekä Matti Juhonpoika Raasakan Sortonenään. Nämä Raasakat olivat Kuolajärveltä saapuneita. Tähän aikaan näkyy Aikioniemelläkin jo olleen asukas, koskapa Hannu Aikioniemen (Ackioniemi) tuli huolta pitää talvitiestä Sortonenästä alkaen Sompion kylän rajaan asti Kiimaseljästä (Kimaselkä).
Sodankylän kirkonkylä sijaitsee, kuten tunnettu, Kitisenjoen kummallakin rannalla, vaikka useimmat varsinaiset verotalot ovatkin joen itäpuolella. Niin hyvin Sodankylä kuin Sompio, Keminkylä ja Kittilä olivat jo niinä aikoina, jolloin lappalaiset vielä olivat pakanuuden tilassa, tunnettuja Kemin Lapin lappalaiskyliä. Kun sitten vireille pantiin kysymys kirkon rakentamisesta tälle laajalle alueelle, oltiin ensin sitä mielipidettä, että se on rakennettava Kyläselkään Sompion kylässä. Mainittu paikka oli näet yleisesti tunnettu markkinapaikka ja sijaitsi, kuten sivulla 36 kerrottu, Luiroon laskevan Pessijoen itäpuolella ja Arajärvestä pohjoiseen. Jaakko Fellman nimittää edellä mainittua Pessijokea Petsejoeksi. Tarkoitus tietysti oli, että kirkon läheisyyteen rakennettaisiin pappilakin. Mutta nämä aikeet menivätkin myttyyn. Sompion kyläläiset ainakaan eivät vielä 1674 kirkkoa katsoneet tarpeelliseksi, sillä Sompion käräjillä 25⁄2 1674 käräjäyleisö arveli, ettei kirkon rakentaminen ole välttämätön. Sompion kyläläiset sanoivat tyytyvänsä Kemijärvellä olevaan kirkkoon, varsinkin kun sinne päästään päivässä sekä talvella että kesällä. Sodankylän nykyinen kirkonkylänseutu hiukkasta myöhemmin valittiin kirkonrakennuspaikaksi ja v. 1689 Sodankylän ensimmäinen kirkko rakennettiin. Se on vielä muinaismuistona jälellä. Sodankylän nimen paikkakunnan muistitiedot tiesivät johtuvan eräästä sodasta eli taistelusta lappalaisten ja vihavenäläisten välillä 1600-luvun alkupuolella. Tämän taistelun olisi pitänyt tapahtua niin sanotussa Voihkajan maassa, mikä sijaitsee jonkun kilometrin kirkolta pohjoiseen Kitisenjoen itäpuolella ja Pörsiönojan luodepuolella. Nykyisin on Raanalan pientila sillä paikalla, missä taistelun olisi pitänyt tapahtua. Likitienoilla Lusikkajängän takana sijaitsee Kuolpuvaara, jota ennen on kutsuttu Kuollovaaraksi sen vuoksi, että Voihkajanmaan taistelussa haavoittuneet konttasivat sinne kuolemaan. Myöskin taistelussa kuolleet oli sinne viety. Mainitulta vaaralta on Sodankylän vuonna 1859 rakennetun kivikirkon kaikki rakennuskivet otettu. Samalta vaaralta, joskin toisesta paikasta, vieläkin otetaan tarvittavat uuni- eli muurikivet. Kirkkoherra Henrik Wegelius, joka oli ensin Sodankylän kappalaisena ja sitten vv. 1747–1763 Sodankylän kirkkoherrana, sitä vastoin arvelee Sodankylän nimen johtuvan siitä, että täällä jokia myöten voitiin soutaa pitäjän joka taholle.
Nykyisen pappilan luodepuolella oli kirkon ja pappilan välillä sijaitsevaa sileää kenttää kutsuttiin varsinkin ennen Kylänsiljoksi. Tämä nimi johtuu lapinkielen silja-sanasta. Jaakko Fellman selittää, että lapinkielinen sana „silja” merkitsee oikeastaan sellaista paikkaa, missä ihmisiä on ollut poroineen niin että lumi on sen johdosta tallattu tasaiseksi, kovaksi kentäksi. Tästä johtui, että siljolla tarkoitettiin myöskin markkinapaikkaa. Vielä sanottiin kodan eli asunnon ympärystääkin ja pihaa eli kartanomaata siljoksi. Esim. Keminkylässä ei vielä 1800-luvun alkupuolella saanut tuoretta lihaa viedä siljoon. Metsänkävijän piti ennen vanhaan palatessaan metsästysretkeltä tuoda saaliinsa kotaan niin sanotun posjo-oven kautta, jolla tarkoitettiin varsinaisen oven vastapäätä olevaa pientä aukkoa kodan perällä. Tästä ovesta mentiin ulos myöskin metsästysretkelle ja uhraamaan lähtiessä. Sodankylän Kylänsiljo on siis ollut jo pakanuuden aikaisten lappalaisten asunto- ja markkinapaikka. Siljossa olikin vielä joitakuita aikoja takaperin näkynyt hautoja ja kodan sijoja. Niitä pidettiin lappalaisten asuntojen jäännöksinä. Useita vanhoja esineitä, m. m. rahoja oli aikoinaan tältä paikalta löydetty. Herman Poikelalta sain minäkin muutaman kuparisen ruotsalaisen 1 äyrin rahan, jonka hän oli löytänyt sanotusta paikasta. Tämä raha ei kumminkaan ole hyvin vanha, vaan on lyöty vasta v. 1724, siis kuningas Fredrik I:sen hallituskauden ensi vuosina, joten raha on Kylänsiljoon voinut tipahtaa aikana, jolloin jo pappi, Barthold Ervast, vakinaisesti asui Sodankylän kirkolla. Barthold Ervast muutoin oli ensimmäinen Sodankylässä vakinaisesti asuva pappi, sillä hänen edeltäjänsä Henrik Carlenius ja Olof Ulstenius olivat asuneet Torniossa. Sodankylän pappilan arkistossa huomasin muutaman vanhan muistoonpanon, joka suomennettuna kuuluu seuraavaan tapaan: „Henrik Carlenius ja Olof Ulstenius [17] ovat enimmän osan aikaansa asuneet Torniossa, josta he kerran joka talvi matkustivat kappeliseurakuntalaistensa luo, jotka siihen aikaan elivät paimentolaisten tavalla siirtyen porolaumoineen paikasta toiseen. Ja kun minkäänlaista virkataloa (puustellia) ei oltu rakennettu papille, — täytyi pappien käydä lappalaisten kodissa neuvomassa ja opettamassa niitä siellä, mikä viimeksi mainittu suoritettiin suurella hengen vaaralla, sillä lappalaiset vielä siihen aikaan olivat pakanallisessa pimeydessä ja pitivät pappeja vapautensa sortajina. B. Ervast oli ensimmäinen, joka asui täällä. Hänelle raivasi seurakunta hiukan niittyä ja peltoa sekä rakensi hänen asunnokseen muutamia huoneita, joskin ne olivat hyvin kurjassa tilassa. Siitä huolimatta palveli hän täällä 29 vuotta väsymättömällä innolla työskennellen sielujen autuudeksi ja viimeinkin huhtikuussa v. 1728, lukemattomien vaikeuksien takia jouduttuaan niin heikoksi ruumiiltaan, että kaikki hänen jäsenensä vapisivat, jota paitsi hänen näkönsä oli heikontunut, minkä pitkäaikainen oleskelu savuisissa lapinkodissa oli aiheuttanut, armossa siirrettiin kirkkoherraksi Pudasjärvelle, jossa hän kuoli 1737.”
Ylempänä olevassa muistoonpanossa sanotaan ensimmäisten pappien työskennelleen lappalaisten kristinuskoon opastamiseksi jopa henkensä uhalla, kun muka hengen vaara uhkasi heitä lappalaisten taholta. Muistoonpanon kirjoittaja on kumminkin tässä kohdassa suuresti liioitellut, sillä mitään sellaista vaaraa ei todellisuudessa ollut tarjona. Lappalaiset jo vanhoina aikoina olivat tunnetut erittäin rauhallisiksi, ja jos he joskus olivatkin pappien hankkeita vähemmän suopein silmin seuranneet, niin se johtui siitä, että papit eivät osanneet asettua ymmärtävälle kannalle näiden niin sanoen luonnon lasten suhteen, vaan menettelivät tarpeettoman jyrkästi, jopa kiivaasti. Gabriel Tuderus, joka aikoinaan toimi Kemin Lapin ensimmäisenä kirkkoherrana, niinikään valitti lappalaisten parissa olleensa hengen vaarassa, mutta vanhoista asiakirjoista näkyy, että hän itse menetteli joskus kovakouraisesti lappalaisten kanssa eikä sallinut heidän noudattaa viattomiakaan vanhoja tapojaan.
Edellä olevassa muistiinpanossa sanotaan, että ensimmäisten pappien aikana ei Sodankylässä ollut mitään pappilaa. Aivan niin ei kumminkaan ollut asianlaita, sillä Sodankylän ensimmäisen kappalaisen Henrik Carleniuksen aikana Kittilän käräjillä 5⁄1 1691 kansa velvoitettiin hankkimaan lautoja ja hirsiä pappilan rakentamiseksi Sodankylään, jonne jo oma kirkko oli rakennettu paria vuotta aikaisemmin. Samoilla käräjillä myöskin määrättiin, että kylien on hankittava veneitä järviin kirkkoväen kirkkomatkain huojentamiseksi. Sodankylän käräjillä 8⁄1 1691 Sodankylän väestölle annettiin määräys ryhtyä viivyttelemättä pappilan rakentamiseen. Parina seuraavana vuonna pappilan tapainen Sodankylään rakennettiinkin, koska Sompion käräjillä 17⁄2 1694 Juho Niilonpoika Kaija, joka oli työskennellyt pappilan rakentajana, valittaa, ettei hän seurakuntalaisilta vielä ole saanut maksua työstään eli palkkaansa. Kaija oli kotoisin Kemin pitäjän Sihtunasta. Oikeus tuomitsi, että Sodankylän kyläläisten on hänelle maksettava 20 taalaria, Sompion kylän 10 taalaria, Kemin kylän 5 taalaria ja Kittilän kylän 10 taalaria, yhteensä siis 45 taalaria. Tähän tuomioon olivat sekä kantaja että vastaajat tyytyväiset. Tämä ensimmäinen pappila sijaitsi nykyisen pappilan paikalla sillä eroituksella ainoastaan, että pappilan rakennuksen pituussivu oli joen suunnassa. Miten vaatimaton pappilan pää- eli asuinrakennus oli, käy selville tuomari Markus Bostadiuksen katselmus- eli inventaariokirjasta maalisk. 28 p:ltä 1708. Sen mukaan oli pappilan asuinrakennuksessa tupa eli pirtti, kamari ja vierastupa. Tuvassa kyllä oli saranoilla varustettu ovi ja 2 lasi-ikkunaa, vaan takassa ei ollut laisinkaan peltejä. Kalustoon kuului pöytä ja penkkejä sekä sänky. Tuvan takana sijaitsi kamari arvattavasti papin työhuoneena. Kamarin ovi niinikään oli varustettu saranoilla, vaan kamarin takassakaan ei ollut peltejä. Tässäkin huoneessa oli lasi-ikkuna ja huonekaluina penkkejä sekä pöytä. Vierastupa oli muutoin yhtäläinen paitsi suurempi, sillä siinä oli 4 ikkunaa. Pappilan vierastupa tähän aikaan on käsitettävä kokonaan toisessa merkityksessä kuin nykyisin, sillä nykyaikana pappilan vierashuoneet käytetään perheen yksityisiä vieraita varten, jota vastoin 1600- ja 1700-luvuilla kaikki maalaispappilat olivat laillaan samalla kievareita, joihin ei ainoastaan viranomaiset vaan myöskin muut matkustajat poikkesivat pappilanväen vierasvaraisuutta hyväkseen käyttämään. Tällainen tapa oli keskiajan perintöä.
Tähän aikaan olivat niin sanotut savutuvat pappiloissakin vielä aivan yleiset Savossa ja Karjalassa. Sama oli laita Lapin uutisasukkaittenkin keskuudessa, sillä vielä 1800-luvun alkupuolella Sodankylässä yleisimmin asuttiin savutuvissa. Mutta Sodankylän pappilan ensimmäinen asuinrakennus kumminkin varustettiin savutorvilla. Siitä huolimatta ei tämä 3 huonetta käsittävä asunto ollut kovinkaan kadehdittava talven kovilla pakkasilla, kun takat olivat ilman peltejä. Päivällä kyllä toimeentultiin jotakuinkin, kun takassa paloi tuli aamusta iltaan, vaan toisin oli laita yön seutuna, jolloin takkavalkea sammutettiin. Arvattavasti pappilarakennuksen puutteellisuuksien takia Carlenius ja Ulstadius eivät uskaltaneet asettua varsinaisesti asumaan Sodankylässä, vaan kävivät seurakunnassaan ainoastaan joinakin aikoina.
Muita rakennuksia, lukuunottamatta jotakin aittaa eli niliä, ei tässä ensimmäisessä pappilassa liene ollutkaan. Edellä on kerrottu, että vasta kolmannelle Sodankylän kappalaiselle Bartholdus Ervastille seurakunta raivasi hiukan niittyä ja peltoa, joten pappilassa voitiin hiukan harjoittaa myöskin karjanhoitoa ja siis tarvittiin muun muassa navettaa. Pappilan navetan näkyy edellä mainittu Pelkosen suku rakentaneen omine väkineen, koskapa Kuusamon, Kuolajärven, Keminkylän ja Sompion käräjillä 19 ja 20 p:nä helmik. 1728 se arvioitiin 40 kuparitaalariksi. Navetan kunnossapitoon velvoitettiin Sompion kylän 21 ja Kemin kylän 6 savua.
Sodankylän pappila oli arvattavasti vielä myöhemminkin huonossa kunnossa, koskapa seurakunnan viides pappi järjestyksessä Henrik Wegelius [18] perusti asunnokseen uutistalon nykyisen Paavon eli Poikelan talon paikalla vastapäätä kirkkoa Kitisenjoen itärannalla. Toiseksi asukkaaksi Wegeliuksen jälestä tuli mainittuun taloon Rovaniemen Ylikylästä Mommo.
Muutaman vanhan kertomuksen eli polvesta polveen säilyneen muistitiedon mukaan on Sodankylän Kylänsiljossakin ollut taistelu vihavenäläisten ja lappalaisten välillä. Venäläisillä oli tässä taistelussa ampuma-aseina piilukolla varustetut pyssyt, jota vastoin lappalaiset käyttivät aseinaan jousia. Taistelu päättyi lappalaisten voitolla ja kaatui taistelussa niin paljon venäläisiä, että kaatuneitten tulirautoja kertyi kontillinen. Tällöin oli lappalaisten johtaja lausunut: „voi helvutta kun meni kolme konttia nuolia ja tuli vain yksi kontillinen tulirautoja.” Tämän kertomuksen johdosta oli maanmittari A. L. Lönnbohm teettänyt kaivauksia sanotulla paikalla v:n 1880 seuduilla. Ainoastaan luita, hiiliä ja palaneita kiviä oli haudoista löydetty.
Emaus-nimisestä metsänhoitajan virkatalosta, joka sijaitsee Jeesiöjoen eteläpuolella, noin 300 syltä eteläänpäin oli niinikään isonpuoleisia hietakuoppia, joita sanottiin lappalaisten asuntojen sijoiksi. Lappalaisten asunnonsijoja kerrottiin vielä olevan edellämainitussa Voihkajan maassa Kitiseen laskevan Pörsiönojan varrella, Pörsiönjärven ja Kitisen välisen matkan keskipaikoilla ja samoin Ylilintuseljässä, joka kirkonkylästä sijaitsee noin 4 Venäjän virstaa luoteeseen päin.
Mitään maasta löydettyjä vanhoja esineitä ei Sodankylän kirkonkylässäkään enää ollut saatavana, sillä osaksi olivat ne hävinneet, osaksi olivat jo joutuneet yliopiston tai muihin kokoelmiin. Kirkonkylän vanhimmista taloista ja kasvamisesta kerromme tuonnempana. Nyt vain mainittakoon, että v. 1738, siis Sodankylän viidennen papin ensi vuosina, Sodankylän nykyisessä kirkonkylässä paitsi pappilaa mainitaan ainoastaan yksi veroa maksava uutistalo, Jonganmaa nimeltä. Sen haltijana oli vuoden 1696 verolle panossa Lassi Matinpoika Halonen. Halosen suku saapui Sodankylään Kemijärveltä Halosenniemeltä. Jonganmaan nimi johtuu lapinkielisestä jonga-sanasta, joka suomenkielellä on puola. Jonganmaa siis on sama kuin puolamaa. Paikalla lienee lappalaisaikana kasvanut runsaasti puoloja, josta maa siis sai nimensä. Jonganmaa sijaitsi Kitisenjoen itäpuolella vastapäätä kirkonseutua ja vielä nytkin muuatta harjua Annebergin talon pohjoispuolella kutsutaan Jonganharjuksi. V:na 1738 oli koko Sodankylän kyläkunnan laajalla alueella, mikä käsitti koko Kitisen jokilaakson Sodankylän pitäjän alueella, ainoastaan 6 uutistaloa, jota vastoin veroa maksavia porolappalaisia oli 33 perhettä. On kumminkin muistettava, että useita uutistaloja, jotka nauttivat verovapautusta vähintäin 15 vuotta, ei tähän lukuun oltu otettu.
Sodankylän kirkolta kaakkoon päin sijaitsee Orajärvi, josta Orajoki laskee Kitiseen. Orajärveen pistävässä Seitaniemessä on Seitakallio, jolla aikoinaan on ollut lappalaisten seitakivi.
Sodankylän kirkon ja Siurumaan puolivälissä on muuan lampi, jota nimitetään Kommattilammiksi. Lammin sanotaan saaneen nimensä siitä, että muuan umpiruotsalainen, joka kirkonkylästä oli matkalla Siurumaahan päin, oppailtaan tuontuostakin tiedusti: „komma vi icke till lampi?” (emmekö jo saavu lammille?) Hänelle oli kirkolta lähtiessä kerrottu, että matkan varrella on lampi, jonka sivuutettua saavutaan vaaralle. Lampi-sanan hän muisti, vaan kuin hänen suomenkielen taitonsa siihen loppuikin, niin turvautui hän ruotsinkieleen. Ummikkosuomalaisten oppaitten korvissa kuului kysymys: „kommatti lampi”, jonka takia lampia ruvettiin kutsumaan Kommattilammiksi. Samalla tavalla sai Kommattivaarakin nimensä. Kommattivaara on muuten merkillinen siitä, että se on ainoa paikka Sodankylässä ja tietääkseni koko Lapissa, mistä saadaan punamultaa. Kommattivaaran kurun punamulta on kyllä karkeaa, vaan hienonnettuna kuului olevan hyvin käyttökelpoista.
Kun Sodankylän kirkolta lähdetään Kitistä alaspäin, saavutaan ensin Askan kylään. Askan talon perustaja on ollut Hannu Aska ja hänen poikansa Heikki (Hindrick) Aska oli talon haltijana vuoden 1696 verolle panon aikana. Askasta alaspäin on Kitisenjoessa Akankoski-niminen koski. Jonkun matkaa sitä alempana sijaitsee Kitisenjoen pohjoispuolella Sodankylän ainoa tunnettu kalkkikallio, josta otettua kalkkikiveä Hietasuvannon eli Suvannon kylässä poltettiin kalkiksi 2 kalkkiuunissa. Kalkkiuunit kuuluivat Mettisen ja Mattilan taloille. Sittemmin ovat useammat talot ruvenneet kalkkia polttamaan ottaen raaka-aineensa sanotusta kalkkivuoresta. Suvannon kylän seuduilla oli jo v. 1696 uutisasukkaana Paavo Jaakonpoika ja nimitetään paikkaa silloin „Kamakanifvan” nimellä. Itsellisvanhus Jooseppi Ollila, joka sanoi olevansa ijältään „viimeisellä kymmenellä”, siis yli 90-vuotias, kertoi, että Halosen ja Mettisen talot ovat vanhimpia taloja Suvannon kylässä. Kylä oli saanut nimensä siitä, että noin 1 peninkulmaa alempana sijaitsevalta Kohkon kentältä asukkaaksi Hiltusen talon paikalle oli siirtynyt Taneli Hiltunen eli Suvanto. Mattilan talossa oli vielä tallella vanhat jousenrattaat, jotka sain haltuuni.
Viimeinen Sodankylän entiseen kyläkuntaan kuulunut kylä Kitisenjoen varrella on Kairala, jota ennen nimitettiin Kari- eli Kairavuopioksi. Tornion ja Kemin Lappien kruununvoudin Antti Hackzellin laajassa selonteossa näistä Lapeista toukok. 6 p:ltä 1738 mainitaan Kairavuopion uutisasukkaina Heikki Matinpoika, Paavo Eerikinpoika (Ersson) ja Olli Eerikinpoika, jotka kylvivät yhteensä 4 ½ tynnyriä ja elättivät 36 lehmää. Kairalan kylän ensimmäiset uutisasukkaat olivat Kemijärveltä siirtyneitä eikä Sodankylässä syntyneitä. Se käy selville siitäkin, että sodankyläläiset eivät tahtoneet Kairalan kylän asukkaille myöntää osuutta majavanpyyntiin, koskapa Sodankylän käräjillä 13⁄3 1758 lautamies Olli Eerikinpoika Kairavuopio omasta ja Taneli Paavonpoika Hiltusen, Lassi Matinpoika Halosen, Matti Matinpoika Halosen, Heikki Matinpoika Kairavuopion, Matti Matinpoika Kairavuopio nuoremman, Juho Hannunpoika Kairavuopion ja vanhan Matti Matinpoika Kairavuopion sekä Juho Torvisen puolesta vaativat, että hekin pääsisivät osallisiksi pitäjän yhteisiin majavanpyytöihin, koska he olivat yhtäläisiä uutisasukkaita kuin toisetkin pitäjän asukkaat. Tämän vaatimuksen johdosta muut sodankyläläiset väittivät, että kantajain (siis Kairalan y. m. asukkaiden) esi-isät eivät olleet Sodankylässä syntyneitä, jonka takia heillä vastaajien mielestä ei ollut samoja oikeuksia kuin pitäjässä syntyneillä. Kihlakunnanoikeus kumminkin kantajille myönsi oikeuden majavanpyyntö-osuuteen alistaen päätöksen maaherran tutkittavaksi.
Paikkakunnan muistitietojen mukaan olivat Jaakkola ja Ollila kylän vanhimpia taloja. Kumpikin talo sijaitsi joen länsipuolella. Joen itäpuolella sijaitseva Tallavaaran talo niinikään oli kylän vanhimpia taloja. Jaakkolasta oli asukas tullut Laakson taloon, jonka jälkeläiset 5:ssä polvessa v. 1886 olivat talossa haltijoina. Jaakkolan taloon oli uusi isäntäväen suku saapunut Kemijärveltä. Hiukan kylän yläpuolella pistää Kitisenjoesta pohjoista kohti niin sanottu puas eli vuopaja, kapea lahti, Ylivuopaja nimeltä. Vuopajan pohjassa on pienehkö saari. Sitä kutsuttiin Manalaissaareksi, joka viittaa siihen, että tätäkin saarta on entiseen aikaan käytetty kalmistona eli hautauspaikkana. Saari oli siellä käydessäni niittynä ja näkyi sen etelä- eli kylän puoleisessa päässä vielä 6 hautaa. Vaikka Sodankylän väestöstä yleensä sain sen käsityksen, että se on hyvin ystävällistä, ja varsinkin Sodankylän n. s. Alaperällä kohdeltiin matkustavia vielä tähän aikaan erittäin herttaisesti [19], niin en kumminkaan onnistunut saamaan apumiehiä kaivausten suorittamiseen sanotuilla haudoilla. Yksi mainitsi syyksi yhden esteen, toinen toisen, mutta sen käsityksen sain, että estelemiset johtuivat etupäässä ennakkoluuloista. Sen huomattuani en koettanut ketään vastoin tahtoaan houkutella hautojen kaivaukseen, vaan jätin sen aikomuksen sikseen.
Samassa kylässä itäpuolella Kemijokea sijaitsevasta Ylitalosta hiukkasen itään päin kohosi pienehkö kumpu, jolla sanottiin olleen kastamattoman kansan kenttäsijoja. Mitään erityisempää en minä enää paikalla havainnut.
Sodankylän Alaperän, etenkin Suvannon, Kairalan, Pelkosenniemen ja Saunavaaran kylien asukkaiden savokarjalainen alkujuuri ilmeni siinäkin, että näissä kylissä vanhat ihmiset vielä muistivat kertoa lukuisia esivanhempainsa taikoja ja loitsutapoja. Muun muassa 80-vuotias talon vaari Pietari Mettinen eli Mettiäinen Suvannon kylässä jutteli minulle koko joukon tällaisia vanhoja taikoja, joita vielä hänen nuorena ollessaan oli harjoitettu. Taika- ja loitsutavoista teen selvää tuonnempana.
Olemme nyt tehneet laajan kierroksen niillä Kemijoen latvaseuduilla, minne uutisasutuksen alku on kulkeutunut Kemijärveltä päin ja osaksi Kuolajärveltä. Uutisasukkaiden lisääntyessä täytyi lappalaisten joko väistyä yhä pohjoisemmaksi, maanselän tuolle puolelle, uutisasutuksen tieltä tai mukautua elämään uutisasukkaiden tavoin ja vähitellen muuttumaan suomalaisiksi. Suomalaistuneita lappalaisten jälkeläisiä on Sodankylässä etupäässä Kitisenlatvoilla, Keminkylässä ja niin sanotulla Unarinjärven kulmakunnalla. Sodankylän pitäjän nykyisen alueen kaakkoisosaan, Unarinjärven seuduille, johti Unarinjärvestä Ounasjokeen laskeva Meltausjoki, jota alamaasta Lapin riista-alueille pyrkivät alamaalaiset hyväkseen käyttivät. Varsinkin kemiläisiä näkyy Unarinjärven seutu houkutelleen riistanpyyntiin vielä 1700-luvulla. Kemiläisten kalastus- ja riistanpyyntiretket olivat laillaan perintöä pirkkalaisajoilta, jolloin Kemin pirkkalaiset säännöllisesti kävivät Lapissa lappalaisia veroittamassa ja kauppaa harjoittamassa. Näiden veronkanto- ja kaupparetkien ohella tehtiin Kemistä myöskin erä- eli riistanpyyntiretkiä, koskapa Kemin, Iin ja Limingan asukkaiden valituskirjelmässä vuodelta 1490 mainitaan eräänkin kerran 80 Kemin pitäjän talonpoikaa olleen Lapissa tällaisessa tarkoituksessa. Ja Kemin pitäjän verotileissä vuodelta 1554 sanotaan kemiläisten suorittavan erityistä veroa kalastuksesta ylimaan eli silloisen Kemin pitäjän laajaa aluetta ylempänä olevissa järvissä. Vielä sittenkin, kun Sodankylän kappeliseurakunta perustettiin, jatkui kemiläisten kalaretkiä Sodankylän alueella, kuten lukuisat muistitiedotkin kertovat.
Toisena kulkureittinä Sodankylän kaakkoisosaan oli Kemijokeen laskeva Raudanjoki, jonka lähteet sijaitsevat jopa Askan kylää pohjoisempana, sanotun kylän länsipuolella. Myöskin Raudanjoen latvaseuduilla liikkui kemiläisiä, aina nykyisestä Kemin pitäjästä saakka. Se käy selville m. m. eräästä oikeusjutusta, joka 20⁄2 1701 oli käsiteltävänä Sodankylän käräjillä. Mainituilla käräjillä koetti talokas Juho Kauppila, Kemin pitäjän Ilmolan kylästä, vedota siihen, että hänellä on esi-isiltään peritty nautinto-oikeus majavanpyyntiin Konttijoessa, joka luoteiselta suunnalta laskee Raudanjokeen koko joukon kolmatta peninkulmaa nykyistä Sodankylän ja Rovaniemen rajaa ylempänä. Tätä väitettään puolusti hän muun muassa maanmittari Jonas Gäddan rajatodistuksella, jonka mukaan Konttijoki jäi Kemin pitäjän alueelle, Sodankylän lappalaiset kumminkin väittivät, ettei Kauppilalla eikä hänen isällään, mikäli he tiesivät, ole koskaan ollut majavanpyytöjä Konttijoessa, jossa majavanpyyntioikeudet kuuluvat yksinomaan lappalaisille. Sitä paitsi eivät lappalaiset tunnustaneet maanmittari Gäddan rajaa oikeaksi Lapin ja lannanmaan väliseksi rajaksi. Jutussa kemiläinen hävisi, sillä Konttijoki myönnettiin Sodankylän lappalaisten majavanpyyntialueeksi. Vieläpä lappalainen Matti Pekanpoika, joka toisten lappalaisten tietämättä oli Kauppilan puolesta majavanpyytöpadon jokeen laittanut, tuomittiin 3 hopeataalarin sakkoon. Sodankylän käräjillä 2⁄3 1710 taasen lappalaisille Pekka Kaikoselle ja Juho Antinpojalle sekä uutisasukas Lassi Torviselle annetaan sellainen todistus, että Vaiskojärvi on ikivanhoista ajoista saakka kuulunut lappalaisille, jota vastoin lappalaisilla ei ole mitään sananvaltaa Vuojärven suhteen, elleivät he sitä vuokraa talollisilta, kuten tavallisesti on asian laita. Samassa oikeuden todistuksessa mainitaan, että Vaiskojärven seuduilla siihen aikaan asui ainoastaan lappalaisia, joiden lukuun myöskin tuo suomalainen uutisasukas Lassi Torvinen luetaan. Kihlakunnanoikeuden todistusta olivat puheena olevat henkilöt pyytäneet sen johdosta, että kemiläiset talokkaat Hannu Tapaninheikki (Tapponiheikki) Kemin Liedakkalasta ja Erik Kousa (Kausin) Kemin Ilmolan kylästä olivat haastaneet heidät Kemin käräjiin aikoen vaatia heille edesvastuuta kalastuksesta Vaiskojärvessä ja Vuojärvessä, joita mainitut kemiläiset pitivät arvattavasti vanhan nautinnon perusteella kalastusvesinään. Kemiläisten „valtakunta” ulottui muutoinkin vielä tähän taikaan Vuojärvelle saakka nykyisessä Sodankylässä, sillä Rovaniemi kuului kappelina aina vuoteen 1785 saakka Kemin emäpitäjään ja kun varmaa rajaa ei ollut Sodankylän ja Rovaniemen välillä, niin kemi- ja rovaniemeläiset pitivät Vuojärveä Lapin ja „lannanmaan” rajana, pyrkivätpä rajaa siirtämään vielä ylemmäksi Lappiin. Vasta v. 1795 Kemijärvellä toimitetussa rajatutkimuksessa sovittiin lopullisesti, että raja tuli siirtymään koko joukon etelämmäksi, joten muun muassa Vuojärvi kokonaan jäi Sodankylän alueelle. Tämän rajasopimuksen Ruotsin kuningas vahvisti v. 1776.
Unarinjärven tienoilla oli sinne asettuneilla lappalaisilla ja kemiläisillä vielä enemmän riitaa kalastusoikeuksista. Kemiläiset olivat täällä, etenkin Unarinjärven kalastusoikeuksien suhteen, mielestään suurempia isäntiä kuin lappalaiset ja muut Lapin asukkaat, kun vielä rajan epäselvyys oli heidän edukseen. Unarinjärvi näet katsottiin Kemin pitäjään kuuluvaksi ja myöskin edellä mainitussa Kemijärven rajasopimuksessa väittivät rovaniemeläiset, että Sodankylän ja Kemin pitäjän välinen raja Liittovaarasta menee Kukasjärven salmen kautta Unarinjärven keskellä sijaitsevaan Porosaareen jatkuen sieltä Vuojärvelle, jolla tavoin eteläpuoli Unarinjärveä jää Kemin pitäjän alueelle. Maanmittari Gädda oli v. 1675 antamassa todistuksessaan eli rajakirjassaan hinkannut rajan vieläkin ylemmäksi, jopa „Hingama”-nimiseen paikkaan asti, jolla hän arvattavasti tarkoitti Hinganmaata, mikä sijaitsee Riipijoen eteläpuolella ja Riipin kylästä länteen tai hiukan luoteeseen. Täältä vetää suhautti hän rajalinjan kartallaan muitta mutkitta Vaiskojärvelle (Vaisko Lopmoij). Unarinjärven kalastusoikeuksista käytiin käräjiäkin. Niinpä Kemin käräjillä 25 ja 26 p. elok. 1682 Kemin koroiskyläläiset Olli Maununpoika, Pekka Maununpoika ja Lassi Hannunpoika syyttivät kahta Sodankylän lappalaista, Juho Hannunpoikaa ja Pekka Lassinpoikaa siitä, että ne tekevät haittaa heidän kalastusoikeuksilleen Unarinjärvessä. Syytös kohdistui siihen, että lappalaisilla on kalastuksessa Unarinjärvessä useampia osamiehiä kuin laamanni Jaakko Hannunpoika Nycarluksen tuomiossa vuodelta 1646 säädetään. Vaan kun vastaajat eivät olleet saapuvilla, niin lykättiin juttu talvikäräjiin. Elleivät vastaajat silloinkaan saapuisi ja jos he seuraavana kevännä harjoittaisivat kalastusta laajemmassa määrässä kuin heidän vanha nautinto-oikeutensa ja Nycarluksen tuomio myöntää, niin olisi kemiläisillä oikeus ottaa lappalaisten kalanpyydyksen takavarikkoon. Tähän suuntaan kuului oikeuden päätös.
Samoilla käräjillä Heikki Juhonpoika Kemin Alapaakkolasta ja Heikki Ollinpoika Kemin Ilmolan kylästä syytti Sodankylän lappalaista Juho Hannunpoikaa siitä, että hän vastoin Gabriel Ljungssonin tuomiokirjaa tekee heille haittaa Kukasjärvessä, Kierki- (Kierinki)-) järvessä, Soasjärvessä (Sådas-Jerfvi), Raatalammissa (Rasslambi), Löysäkissä ja Rutojärvessä (Ruttåjerfvi). Viimeksi mainitulla järvellä arvattavasti tarkoitetaan Rutojärveä ja kun järvien nimet viimeksi mainittua lukuunottamatta, luetellaan siinä järjestyksessä, kuin järvet sijaitsevat, niin yhtä luultavaa on, että „Rasslambi” tarkoittaa Raatalampia, vaikka Raasujärvi-niminen järvi niinikään on näillä mailla, joskin Kittilän puolella, Löysäkkijärvestä hiukan vähemmän kuin peninkulma luoteeseen päin. Kuten tästä näkyy oli kemiläisillä kalastusjärviä Unarinjärveä pohjoisempanakin ja Kittilässä kerrottiin muistitietona kemiläisten „vuokranneen” lappalaisille kalavesiä Sirkan kylän tienoillakin. Tässä viimeksi mainitussakin oikeusjutussa oli vastaaja jäänyt oikeuteen tulematta, jonka takia juttu lykättiin ja kemiläisille annettiin valta ottaa vastaajan kalanpyydykset seuraavana kevännä takavarikkoon.
Näiden kalastusriitain olisi pitänyt olla esillä seuraavilla talvikäräjillä ja annettiinkin vastaajille haaste, vaan ne eivät saapuneet oikeuteen. Sama oli laita vuoden 1683 kesäkäräjillä. Kun vastaajia, jotka kuuluivat toisen maaherran lääniin, ei saatu vuoden 1684 talvikäräjillekään, niin oikeus päätti pyytää maaherra Didrich Wrangellin virka-apua vastaajien toimittamiseksi oikeuteen.
Kemin kesäkäräjillä heinäk. 13–16 p. 1685 lappalaisten ja kemiläisten välinen kalastusjupakka oli taasen oikeuden käsiteltävänä. Lappalaisten asiamiehenä esiintyi Kemin Lapin kirkkoherra Henrik Cajanus. Kantajina mainitaan Jaakko Jaakonpoika sekä koroiskyläläisiä ja väitettiin heidän puoleltaan, että laamanni Nycarluksen tuomiolla vuodelta 1646 ainoastaan 2 lappalaiselle, nimittäin Niilo Mikonpojalle ja Pekka Mikonpojalle, on myönnetty oikeus kalastuksen harjoittamiseen Unarinjärvessä ehdolla, että eivät tee haittaa kemiläisille. Samoin on lappalaisia kielletty estämästä kemiläisten kalastusta muissakin järvissä, joihin kemiläisillä on vanha nautinto-oikeus. Oikeus antoi sellaisen päätöksen, että lappalaisten on noudatettava laamanni Nycarluksen tuomion määräyksiä, muussa tapauksessa on kemiläisillä valta ottaa heiltä verkot. Mutta samalla kiellettiin kantajat (koroiskyläläiset) 40 markan sakon uhalla tekemästä haittaa lappalaisille vanhain kalastusoikeuksiensa nautinnossa. Kirkkoherra Cajanusta kehoitettiin kieltämään lappalaisia saapumasta jousineen ja muine pyytöneuvoineen kemiläisten rajan puolelle, sillä muussa tapauksessa kemiläisillä on valta ottaa pyytöneuvot takavarikkoon. Oikeus siis arvattavasti piti Lapin ja lannanmaan välisenä rajana maanmittari Gäddan rajaa, jonka Gädda, kuten edellä on kerrottu, oli hinkannut Hinganmaahan saakka laisinkaan lappalaisten mielipidettä kuulustelematta.
Tällä päätöksellä ei asia kumminkaan vielä mennyt lukkoon. Sillä kun puoli vuosisataa oli kulunut siitä, jolloin laamanni Nycarluksen tuomio oli julistettu, niin oli siitä ajasta saakka tietysti niiden kahden lappalaisperheen väkiluku lisääntynyt, joilla oli oikeus kalastaa Unarinjärvessä. Sen vuoksi näiden lappalaisperheiden elatuksen tarvekin oli suurempi. Lappalaiset alkoivat siitä syystä pyytää kalaa Unarinjärvestä kahdella nuotalla, kumpikin perhe omalla nuotallaan. Mutta Unarinjärven isännät, Kemin koroiskyläläiset, väittivät, että lappalaisilla on oikeus kalastaa ainoastaan yhdellä nuotalla, eivätkä sallineet toisen nuotan käyttämistä. Siten syntyi uusi käräjäjuttu. Kemin käräjillä heinäk. 21–23 p. 1687 lappalaiset Pekka Jaakonpoika Aikasaari ja Juho Hannunpoika Marttiini [20] valittivat, että Kemin koroiskyläläiset Pekka Jaakonpoika Maunu, Lassi Hannunpoika Ämmä ja Pekka Maununpoika Maunu estävät heitä vanhoja oikeuksiansa nauttimasta ja kalastamasta Unarinjärvessä kahdella nuotalla. Koroiskyläläisillä oli todistajina lautamiehet Antti Tasanen (Tasain), Lassi Ollinpoika Tasanen ja Pekka Pajari, jotka vakuuttivat, että lappalaiset entisinä aikoina olivat Unarinjärvessä harjoittaneet kalastusta ainoastaan yhdellä nuotalla. Kantaja Juho Hannunpoika Marttiini myönsikin, että heidän esi-isillään kyllä vanhoina aikoina oli ainoastaan yksi nuotta Unarinjärven kalastuksessa, vaan sittemmin niiden jälkeläiset alkoivat käyttää kahta nuottaa, jota kumminkaan koroiskyläläiset eivät sallisi. Oikeuden päätökseksi tuli, että tästä lähtien lappalaiset saavat Unarinjärvessä käyttää ainoastaan yhtä nuottaa. Vielä kiellettiin lappalaisia millään tavoin loukkaamasta koroiskyläläisten vanhoja nautinto-oikeuksia.
Meistä nykyajan ihmisistä näyttää hyvin omituiselta, että muutamilla kemiläisillä, jotka asuivat maan kuuluisimman kalaveden varrella, lähellä lohirikkaan Kemijoen suuta ja Pohjanlahden rantoja, oli isäntävalta kymmenien peninkulmien päässä sijaitseviin Lapin erämaiden järviin, jota vastoin Kemin Lapin lappalaisilla aina vuoteen 1776 saakka oli oikeus kalastuksen harjoittamiseen Kemijärvessä. Sillä vasta mainittuna vuonna vahvistettiin Kemijärvellä tehty sopimus, jonka mukaan sodankyläläiset luopuivat kaikista kalastusoikeuksistaan Kemijärven pitäjän alueella sillä ehdolla, etteivät alamaalaisetkaan ole oikeutetut kalastamaan Sodankylän kalavesissä. Kemijärven kalastusoikeusriidoista on laajemmin tehty selvää „Kemijärven pitäjän vaiheita” -nimisessä kertomuksessani. Mitä Kemijoen kalastukseen tulee, mainittakoon, että 1600-luvun alkupuolella eli v. 1617 Kemin tilallisten ja kruunun välillä lohenkalastuksesta Kemijoessa tehtiin erityinen sopimus, jonka mukaan kemiläiset sitoutuivat kruunulle vuosittain suorittamaan 55 tynnyriä suolattua lohta. Tämän sopimuksen valtio sittemmin tulkitsi siten, että kemiläiset olivat ainoastaan lohenkalastuksen vuokraajia eivätkä lohenkalastusoikeuksien omistajia.
Edellä olevien Unarinjärven y. m. Lapinjärvien kalastusjuttujen aikana ei vielä Unarin Luusuassa Unarinjärven etelärannalla ja lähellä Meltausjoen niskaa ollut sellaista kylää kuin nykyaikana. Samoin ei Uimaniemellä, Unarinjärven pohjoisrannalla, nähty taloa talon vieressä kuten nykyisin. Paikkakunnalla olivat kesillä Kemistä saapuneet kalastajat isäntinä, jotka asuivat tilapäisissä kalastusmajoissa, ja yhtä vaatimattomia olivat niiden muutamain lappalaisten asunnot, jotka kesillä uskalsivat oleksia näillä riidanalaisilla seuduilla. Kemiläisten „päämaja” Unarinjärvellä sijaitsi nykyisen Luusuan kylän edustalla, kylästä hiukan luoteeseen päin kohoavalla saarella, jota vieläkin sen johdosta kutsutaan Kemiläissaareksi. Tämän saaren koillispäässä, Luusuan kylää vastapäätä, näkyi vielä saarella käydessäni pieni sileä kenttä, jota sanottiin Kemiläisten kentäksi. Mustuneita kiuvas- eli tulisijan kiviä oli kentällä enää nähtävänä, vaan ei mitään muita asunnon jätteitä. Muistitietojen mukaan oli kemiläisiä vielä 100 vuotta sitten käynyt täällä kalastamassa. Kentällä oli hautakuoppa, jota käytettiin paikkakunnalla kuolleiden väliaikaisena hautana kesäiseen aikaan, kunnes ruumiit voidaan kelin tultua kuljettaa Sodankylän kirkolle haudattavaksi, sillä Unarinjärveltä ei ole pahaistakaan ajotietä kesällä Sodankylän kirkolle. Lähellä Kemiläisten kenttää saaren etelä- eli lounaiskärjessä oli vielä nähtävänä vanha kalmisto, jota sanottiin „ristimättömän kansan” hautauspaikaksi. Kalmisto sijaitsi matalahkolla tievalla, jossa jo kasvoi vankkaa männikköä. Hautoja oli täällä kaikkiaan 5 ja vaihteli niiden pituus 5 ja 6 kyynärän välillä. Haudat olivat 3 kyynärää leveitä. Muutamassa haudassa oli maa painunut 1 ½ kyynärää syvälle kuopalle. Toisetkin haudat olivat hiukan kuopalle painuneet. Niemeltä, missä nämä vanhat muistot sijaitsivat, oli avara ja kaunis näköala laajalle ympäristöön. Etelässä kohosi Luusuan kylä ja idänpuolella päilyi aukea Unarin selkä, jonka taustana mäntymetsää kasvavat Lentovaara ja Marjovaara ylenivät sinisiintoiseen avaruuteen. Pohjoisessa niinikään levisi Unarinjärvi lahtineen ja niiden välistä pisti esiin Uimaniemi taloineen ja vainioineen. Unarinjärvi on leveimmältä kohdalta hiukan yli ½ peninkulmaa ja järven pohjoisimman lahden perukasta Konsaojan suuhun kaakossa on noin 13 kilometriä. Järvessä on kaikkiaan 18 saarta, joista Iso Porosaari on suurin. Saarta nimitetään paikkakunnalla tavallisesti Isoksisaareksi ja on se melkeinpä keskipaikoilla järveä.
Kemiläisten kentällä Unarinjärven Kemiläissaarella on löydetty joitakin esineitä, vaikka ne oli sittemmin hukattu. Niinpä Raution talon isäntä Olli Rautio Kieringin eli Kierkin kylästä kertoi Kemiläisten kentältä v. 1878 löytäneensä rautaisen kirveen, jonka terä oli kokonaista 6 tuumaa leveä, mutta kantaan eli hamaraan päin soukkeni hyvin kapeaksi. Varsinkin varren puoleinen terän kärki kapeni hyvin teräväksi. Kirves, jossa ei enää ollut vartta, oli sitten hävinnyt. Talokas Olli Luusuan sisar Luusuan kylässä oli niinikään noin 40 vuotta sitten (siis vuoden 1846 tienoilla) samalta kenttäpaikalta löytänyt rautaisen kuokkakirveen terän. Samoin oli Uimaniemen talossa Uimaniemellä ollut n. s. Riipi-äijältä saatu kuokkakirves, jonka terä oli ollut 2 ¼ tuumaa leveä ja noin 5 tuumaa pitkä terän kärjestä hamaraan. Molemmat kirveen terät olivat kumminkin joutuneet hukkaan. Arveltiin, että näitä kirveitä on käytetty puiden lehvien hakkaamiseksi porokaarteeseen poroja varten. Edellä mainitun Olli Luusuan isä-vainaja kuului myöskin aikoinaan löytäneen Kemiläisten kentältä yhtäläisen leveäkärkisen ja hamaraan päin suuresti kapenevan „Lapin kirveen” terän kuin Kierkin Olli Rautio.
V. 1886 oli Uimaniemellä 5 taloa, joista itäisin oli Kuusela, siitä länteen päin oli ensin Uimaniemen talo, sitten kaksi Kallatsan taloa ja viimein Mäntylä. Uimaniemen kerrottiin saaneen nimensä siitä, että lappalaiset, jotka asuivat Isossasaaressa, ennen muinoin hukuttivat houkon vihavenäläisiä järveen, kun vihavenäläiset lähtivät uimalla mantereen puolelta tulemaan Isoonsaareen hävitysretkelle. Lappalaiset näet olivat huomanneet, että vihavenäläisiä on uiden tulossa salmen yli, jonka vuoksi he läksivät veneillä vihollisia vastaan ja hukuttivat ne salmeen. Isonsaaren itärannalla näkyi vieläkin sileä kenttä, jossa kerrottiin Rauni- eli Rauna-nimisen lappalaisen asuneen. Kenttää kutsutaan vieläkin Raunin kentäksi. Aivan vastapäätä Uimaniemen läntistä kärkeä on Riunaniemi-niminen kenttä aivan järven partaalla. Toisen kertomuksen mukaan oli vihavenäläiset tuhonnut se lappalainen yksin, joka oli asunut sanotulla Riunaniemen kentällä. Lappalainen ei olisi vihavenäläisten tulosta tiennyt mitään, kun hän huoletonna ja mitään pahaa aavistamatta keitti ruokaa kodassaan eli majassaan, ellei hänen rannalla leikkivä pieni poikansa olisi alkanut huutaa: „Yks koila (koira) ui, kaks koilaa ui, paljo koilia ui!” Silloin lappalainenkin törmäsi ulos majastaan ja näki, että vihollisia on tulossa. Pysyäkseen veden pinnalla olivat vihavenäläiset varustaneet itsensä lampaan mahalaukuista tehdyillä ja ilmaa täynnä olevilla pusseilla. Lappalainen läksi veneellä uijia vastaan ottamaan ja keihäällään puhkasi vihavenäläisten ilmapussit, jolloin vihavenäläiset hukkuivat.
Saman Isonsaaren länsipuolella on „Noijan kenttä” -niminen vanha kenttäpaikka. Kentällä oli entiseen aikaan asunut kuuluisa tietäjä ja „lovinoita”. Lovinoidalla tarkoitetaan sellaista loitsijaa, joka voi vaivuttaa itsensä tiedottomaan horrostilaan, jolloin henki minkälaisessa haahmossa tahansa, joko kalana eli muuna elukkana, vaelsi pitkien matkain päässä. Kun noidan mieli kerran teki tuoretta kalaa eikä kalastuskojeita sattunut olemaan saapuvilla, niin käski hän akkansa ja tyttönsä mennä saaren ja mantereen välisestä salmesta kaloja noukkimaan. Hän näet sanoi laittavansa sen kuiville, joten kalat jäisivät salmen pohjalle. Määrätyn ajan kuluttua pitäisi kalain noukkijain poistua salmen pohjalta. Kun noidan akka ja tyttö olivat lähteneet kalan nountiin, lauloi noita itsensä loveen ja lovessa ollessaan joi salmen kuiviin. Kun kaloja oli jäänyt paljon salmen pohjalle, niin noidan akka ja tyttö halusivat niitä kerätä enemmältäkin ja niin eivät muistaneet palata määräajan tultua herättämään noitaa lovesta. Noita ei voinutkaan yli määräajan pidättää vettä, josta oli seurauksena, että vesi virtasi takaisin kuivilla olevaan salmeen. Mutta silloin kävi noidan akalle ja tytölle huonosti. Ne hukkuivat salmeen, joka tapahtuman johdosta sai Akansalmen nimen. Hukkuneista syntyi salmeen 2 kalliota, joista toinen on suurempi, toinen pienempi. Tytön päässä oli ollut valkoinen huivi, joka sekin muuttui valkoiseksi kiveksi. Se nähdään vieläkin pienemmän kallion korkeimmalla kohdalla.
Ensimmäinen asukas muistitietojen mukaan Uimaniemellä oli Jantukka-niminen kalastajalappalainen, jonka asunnon sijalle Mäntylän talon rannassa sitten nuottakota oli tehty. Rantaa nimitettiin kentäksi. Jantukan, „ikimuistoisen” lappalaisen, asunnon sijalla oli ollut mustuneita kiuvaskiviä. Uimaniemellä puhuttelin muuatta yli 80 vuotta vanhaa Saara-nimistä eukkoa, joka sanoi olevansa niin sanotun Riimin Ellin tytär. Riimin Elli oli ollut „tuhkalappalaisen” tytär ja siis puhdasta lappalaisrotua. Riimin Elli oli ollut ensin naimisissa Enontekiöstä kotoisin olevan Juho Kyrön kanssa ja leskeksi jouduttuaan meni naimisiin n. s. Vanhan Lassin kanssa. Riimin Elli ja hänen toinen miehensä asuivat ensin niin sanotulla Aution paikalla, joka sijaitsee kylästä luoteiseen jonkun matkan päässä Unarinjärven rannalla. Aution paikalla kumminkin oli jo sitä ennen asunut ensin „Lerkku-vainaan” isä Antti ja sitten Vanhan Lassin isä Juho. Aution paikalla asuessaankin Riimin Elli oli paljon oleskellut metsissä poronhoitohommissa, sillä hänellä oli paljon perintöporoja. Autiosta siirtyi Vanha Lassi lyhyeksi ajaksi Kallatsan talon paikalle, jonne sitten muutti Sassalin kylästä Matti Kallatsa ja hänestä Uimaniemen varsinainen vanhin talo sai nimensä. Vanha Lassi taasen muutti Kuuselan paikalle. Kallatsan talo jakausi 2 taloksi. „Lerkku-vainaan” tuvan sijaksi sanottiin erästä kiviröykkiötä, joka sijaitsi vanhan Kallatsan tuvan ikkunan länsipuolella, noin 4 syltää tuvasta. Saara-muorin muisti ei kumminkaan tuntunut enää olevan aivan luotettava, sillä hetkisen kuluttua hän samoja muistitietojaan, jotka sanoi kuulleensa äidiltään Riimin Elliltä, kertoi hiukan eri tavalla. Toisten kertomusten mukaan oli Aution paikalle Autionniemellä ensimmäiseksi asukkaaksi tullut Kittilän Kelontekemästä Lohi-Lassi, jonka vaimoa kutsuttiin Lohen-ämmiksi. Vaimo oli kotoisin Kittilän Kaukosesta. Vanha Lassi oli heidän poikansa.
Toinen varsinainen lappalaisasutuksen aikuinen asunnon sija Uimaniemen seuduilla on Unarinjärven koillisrannalla niin sanotussa Korkeassa. Vähäisellä tievalla eli kangastöyräällä näkyi siellä vielä noin 7 syllän päässä rannasta korttelia paksun sammalkerroksen peittämä tuvan kehyksen sija. Tuvan seinät ovat olleet perustuksesta päättäen ainoastaan noin 1 ½ syltä pitkät. Paikkaa kutsuttiin Marjeetan lietteeksi. Siellä olisi pitänyt asua Marjeetta-niminen kastamaton pakana. Tuvasta rantaan päin olevalla törmällä oli törmän vieriessä järveen näkyviin paljastunut ihmisen luuranko. Talokas Matti Kuusela kertoi luurangon olleen tavattoman suuren. Niinpä esim. sääriluu oli ollut korttelia pitempi kuin tavallisella miehellä. Leukaluiden ulkopintain välikin oli ollut 7 tuumaa eli „ajamavaaksa”. Kerran oli Uimaniemen Jooseppi tuonut pääkallon kylään. Jooseppi ei siitä hetkestä ollut saanut rauhaa, ennenkuin oli vienyt pääkallon paikoilleen. Mainitusta Marjeetasta kertoi Saara-muori seuraavan jutun. Kun Marjeetta erään kerran keitti poronlihaa tuvassaan eli kodassaan ja otti kuksilla (keittokapustan ja kauhan nimi lapinkielellä) rasvaa keiton pinnalta puukuppiin, niin huomasi hän miehen kasvot kuvastuvan keiton pinnalla kodan savuaukosta. Hän oivalsi heti, että vihavenäläinen on noussut kodan katolle ja siellä savuaukosta tirkistelee kotaan. Marjeetta ei ollut huomaavinaankaan tirkistäjää eikä siis nostanut katsettaan ylöspäin, vaan hääri kodassaan ja vasta sitten, kun oli saanut jousen käsiinsä, katsahti ylös ja samalla ampui vihavenäläistä, joka kuolleena pudota retkahti kodan katolta alas. Neuvokkaisuudellaan siten Marjeetta pelastui vihavenäläisten käsistä. Tämän vihavenäläisen luurangoksi arveltiin Marjeetan lietteestä päivän valoon tullutta luurankoa.
Uimaniemeltä neljännes, 2–3 kilometriä, pohjoisluoteeseen sijaitsee pienoinen Kiiskilampi, jota puro juoksee Unarinjärveen. Kiiskilammin rannalla on aikoinaan asunut Utsi-Matti-niminen kalastajalappalainen, jonka asunnon sija eli kenttä kuului vielä olevan nähtävänä. Samoin Unarinjärven läntisimmän lahden rannalla kuului olevan Einelahden kenttä -niminen vanha asuntopaikka.
Joitakin muinaisajan esineitä oli Uimaniemeltäkin löydetty, vaan niitä ei oltu ymmärretty säilyttää. Niinpä Mäntylän talon niin sanotusta pitkästä pellosta, vanhasta aitasta noin 15 syltä itäänpäin, oli uutta peltoa tehdessä eli kuokkiessa löydetty kivien välistä 1 ½ korttelia maan pinnan alta kiviase, jonkin kiviaseen joko puukon eli sensemmoisen teräpuoli, joka kumminkin oli hävitetty. Niin sanotusta Murtovaarasta, jonne Uimaniemeltä arveltiin olevan ½ peninkulmaa, oli puunjuurelta niinikään löydetty rautainen, kaareva noin kyynärää pitkä ja 2 ½ tuumaa leveä ase, jonka alapuoli oli ollut terävä. Asetta arveltiin vuotkimeksi, jota on käytetty petäjänkuoren irroittamiseen. Kuten tunnettu, käyttivät lappalaiset jo vanhoina aikoina kuivattua petäjänkuorta keitossaan, joten edellä mainittu otaksuma aseen tarkoituksesta lienee oikeaan osattu. Vuotkimia valmistettiin myöskin poron luusta.
Vastapäätä Uimanientä Unarinjärven etelärannalla sijaitsee Luusuan kylä, jossa Sodankylän puolella oli 5 taloa ja Rovaniemen puolella 2 taloa. Vanhimmaksi taloksi sanottiin Vanhaataloa, johon asukas oli saapunut Meltausjoen varrella sijaitsevasta n. s. Meltauksen autiosta. Se on noin 1 peninkulman alempana. Kuten tunnettu lähtee Meltausjoki Unarinjärven eteläisimmästä lahdesta, jonka rannalla Luusuan kylä sijaitsee, virtaamaan Ounasjokea kohti. Meltausjoen autiopaikalla kuului vielä vanha aitta olevan jälellä entisen talon jäännöksenä. Ensimmäistä Vanhantalon isäntää, Antti Luusuaa, muistettiin Koukku-Peukalon nimellä. Tämän liikanimen oli hän saanut siitä, että hän oli vikuuttanut peukalonsa viikatteella. Luusuan talo mainitaan Sodankylän kirkonkirjoissa ensi kerran 1766 samoin kuin Kallatsan talokin ja Unarin kylä. Meltauksen kentällä kuului olevan aarnihauta, jonne säilytettyä raha-aarretta oli Sauva-Antti, Vanhantalon isäntävainaan velimies, koettanut saada käsiinsä. Aarre oli kumminkin niin kovilla loitsusanoilla maahan kätketty, että Sauva-Antti oli ollut menettää henkensä siinä puuhassa. Olli Luusuan isä oli löytänyt aikoinaan erään kiviaseen, karkeatekoisen tuuran, joka vielä oli tallella. Halusin ostaa mainitun esineen, mutta hinnalla ei sovittu. Vaadittiin liian korkeaa hintaa, sen takia, että asetta, jota sanottiin „ukonkynneksi”, pidettiin navetassa painajaisen karkoittajana lehmistä. Tämän kiven oli Juho Luusua löytänyt ukkosen salaman vikuuttaman puun alta metsästä ja sen vuoksi kutsuttiin sitä ukonkynneksi sekä uskottiin sen tauteja ehkäisevään voimaan. Minun täytyi luopua kaupan hieromisesta ja niin vietiin „ukonkynsi” paikoillaan navettaan. Navetoissa ja aitoissa muuten pidettiin „onnen rahoina” vanhoja rahoja, jotka sijoitettiin tavallisesti kurkihirren päälle. Sitä vastoin sain Olli Luusualta sopuhinnalla kiviveitsen terän, jonka hänen isävainajansa Juho Luusua niinikään oli löytänyt maasta. Löytöpaikkaa ei enää muistettu. Väriltään oli veitsen terä sinertävä. Olli Luusua oli vielä pellosta löytänyt muutamia rautaesineitä, jotka kumminkin oli pois nakattu, kun ne olivat olleet läpeensä ruosteen syömiä. Muuan rautainen esine, jota lienee käytetty sauvoimen nenässä kulumisen estämiseksi, oli hänellä kumminkin tallella.
Vanhantalon emännältä sain ostaa pari pientä, hyvin sileää kiveä, joita aikoinaan on pidetty erittäin arvokkaina taikakaluina. Niitä sanottiin „käärmekiviksi” eli „käärmeen käräjäkiviksi”, ja oli emäntä ne perinyt äidiltään. Minulle selitettiin, että käärmeet joskus kerääntyvät käräjäin pitoon, jolloin tuomarikäärme on ympyränkehän muotoon kasaantuneen käärmejoukon keskellä. Tuomarikäärmeellä on suussaan 2 pientä kiveä, joita se nakkelee toisten käärmeitten kitaan. Kun kivet tällä tavoin kulkevat suusta suuhun, niin hankautuvat ne sileiksi. Niinkuin tunnettu kokoontuvat kyykäärmeet, joita on Lapissa saakka — pohjoisin paikka, missä kyykäärmeitä on tavattu, on Inari — alkupuolella kesää kiiman aikana yhteen kasaan sukuaan jatkamaan. Kun sitten tällaisia käärmeitten kokouksia on nähty, on kansa saanut sen käsityksen, että käärmeet pitävät käräjöitä. Kivet, mitkä tällaisilta paikoilta on löydetty, ovat tietysti luonnon muodostamia ja silittämiä eikä suinkaan käärmeitten hampaissa hiottuja. Mutta Lapissa — varsinkin Sodankylässä muutamilla seuduilla — vallitsi se käsitys, että „käärmekivillä” on erityinen taikavoima. Niinpä kerrottiin, että oikeudessa voittaa käräjäjutun, jos käärmekivi on taskussa. Näitäkin käärmekiviä oli ennemmin lainattu sellaiseen tarkoitukseen. Vaikka Vanhantalon emäntä olikin uskollisesti tallettanut näitä taikakaluja, niin hennoi hän ne kumminkin minulle luovuttaa kruunusta kappaleen. Tähän aikaan oli varsinkin Lapin syrjäkylissä Ruotsin pieni raha hyvin yleisenä vaihtorahana, joten minullekin joutui matkoillani kruunuja ja äyrinrahoja. Kivet olivat litteähköjä ja pyöreänsoikeita, ei täyttä tuumaakaan pitkiä, toinen niistä oli väriltään musta, toinen mustanruskea.
Luusuan ja Uimaniemen kylissä kerrottiin myöskin minulle joukko taikatapoja, joista vielä teen selvää.
Luusuan kylässä aivan järven rannassa on ennen ollut lappalaisen kenttä, jota on kutsuttu Päivän kentäksi. Tällä paikalla oli jo talo. Päivän kentältä oli aikoinaan löydetty kivinen veitsi, joka sitten oli joutunut Rovaniemelle. Lahden toisella eli itäpuolella sijaitsevassa Juoppuaniemessä kuului niinikään olevan asunnon kukaan sija niin sanotulla Junkun kentällä. Kauvempana kohosi korkea Juoppuavaara, joka on siitä merkillinen, että vaaran laella on lampi.
Uimaniemestä johtaa polkutie Sassalin kylään Sassalinjärven rannalla. Sassalin kylä on Uimaniemeltä hiukan pohjoiskoillista, ei suoraa pohjoista kohti ja noin peninkulman päässä. Polkutien vasemmalla puolen sijaitsee ensin Tuomaanlampi ja lähempänä Sassalinkylää Huotarinlampi. Arvattavasti lampien nimet johtuvat sennimisistä henkilöistä, jotka ovat käyneet mainituilla lammeilla kalastamassa. Huotari muutoin on muodostunut venäläisestä Feodor-nimestä. Sassalin kylä on järven länsirannalla ja oli siinä 5 taloa. Ensimmäinen suomalainen uutisasukas on Sassalin kylään tullut Kittilän Kallon kylästä Sassalin paikalle järven rannalla. Hänen nimensä oli Olli. Tämän ensimmäisen uutisasukkaan tuvan sija oli jo niittyketona. Kun tupa oli ollut rakennettu aivan maaperään, siis ilman perustusta tai kivijalkaa, niin alimmat seinähirret olivat painaneet maan seinien kohdalla kuopalle, joten maan pintaan syntyneistä uurteista voi päättää, että tuvan seinät ovat olleet ainoastaan 1 ½ syltä pitkät. Tupa siis on ollut sangen vaatimaton ko’oltaan. Kiuvaskivet oli pois viety, silloin kun ranta raivattiin niityksi. Mutta jo paljon ennemmin on Sassalinjärven tienoilla ihmisiä asunut, koskapa Sassalin vanhan paikan pellon pyörtäneeltä maan alta oli löydetty pöytäveitsen terän levyinen, mustansinervästä kivestä tehty kiviase, joka kumminkin valitettavasti oli kadonnut. Vielä oli maasta löydetty muitakin kivi- ja rautaesineitä, joille oli käynyt samoin, kun niille ei oltu ymmärretty antaa mitään arvoa. Myöskin täällä oli löydetty pari „käärmekiveä”, yhtäläisiä kuin edellä on kerrottu. Sassalin talon vanhalta emäntämuorilta sain valkeasta silkistä tehdyn niin sanotun „tykkilakin”, naisen päähineen, jota entisinä aikoina oli käytetty. Siitä kumminkin otsanpuolinen osa oli poissa. Hävinnyt osa oli ollut kauniisti koristeltu pitsireunusteilla. Päälaen ja takaraivon puoleinen osakin oli siroa työtä, koristettu mustanruskeilla ompeluksilla lehtimäisinä, juovikkaine kuvioineen. Takaraivolla tykkilakki päättyi niin sanottuun pontaan, jona oli silkkinauha, solmittu 3-haaraiseksi rusetiksi. Täälläkin oli vanhoista rakennuksista löydetty niin sanottuja „onnen rahoja”, joita ei kumminkaan oltu löydön jälestä säilytetty tallella.
Sassalin kylästä suoraan länteen toista peninkulmaa on Kierkin eli Kieringin kylä samannimisen järven läheisyydessä. Kylän ensimmäinen maata viljelevä uutisasukas oli muistitietojen mukaan tullut Kairalan kylän Marttiinin talosta. Tämä tulokas oli Hannu Marttiini, arvattavasti sama Hannu Marttiini, joka mainitaan Sodankylän, Sompion ja Keminkylän käräjillä helmi. 28 p. 1767 vahvistetussa talviteiden kunnossapitovelvollisten luettelossa. Mainitun luettelon mukaan oli Uimaniemellä asuvan Antti Kallatsan viitoitettava ja kunnossa pidettävä Rovaniemeltä johtava talvitie Unarinjärven eteläpäästä alkaen Unarinjärven yli Uimaniemelle Kallatsan taloon asti. Tästä alkoi Hannu Marttiinin tieosa ulottuen „Sassalin heinätielle”, josta taasen alkoi Matti Ollinpoika Sassalin talvitieosa ulottuen Syväjärvelle, mistä Pekka Sassalin tuli tie viitoilla varustaa ja kunnossa pitää Markkalammille. Hannu Marttiinin perustamaa taloa kutsuttiin hänen, hänen poikansa Antin ja saman nimisen pojanpoikansa aikana Marttiinin taloksi, vaan kun neljänneksi asukkaaksi järjestyksessä taloon siirtyi Kittilän Kaukosen kylästä uusi isäntäsuku, niin sai talo uuden isännän ristimänimen mukaan Pekkalan nimen.
Vierelän talon isäntä Heikki Vierelä kertoi löytäneensä kylänpuoleiselta järven rannalta vuoden 1870 paikoilla rantakivistä „lannanmaan” rajalta rautaisen kirveen terän, joka kumminkin löydettäessä oli poikki hamaran eli kasan puolelta. Kirves oli hänen kertomuksensa mukaan ollut yhtäläinen kuin Unarinjärven tienoilla löydetyt rautakirveet, joista edellä on kerrottu, siis leveä terän kärjestä ja soukistuen hamaraan päin. Niinikään kertoi hän löytäneensä vanhaa aittaa purkaessaan kurkihirren alta 3 vanhaa Ruotsin rahaa. Tulen vaaran ehkäisemiseksi entisajan ihmiset olivat onnen rahain lisäksi huoneita rakentaessaan panneet kurkihirren alle pikiä ja taulaa. Sellaisia taikatavaroita oli ollut mainitussakin aitassa. Sama Olli Rautio oli Unarinjärven Kemiläisten kentältä v. 1878 löytänyt sen rautaisen kirveen terän, josta sivulla 82 on lähemmin mainittu. Mutta olipa hän v. 1882 talon pirttipellosta, tuvasta noin 6 syltä, pellon mullasta löytänyt kivisen aseen, jota arvattavasti on käytetty hakkuu-talttana. Sen suipompi pää oli hiottu teräväksi, jota vastoin varsipuoli oli hiomaton. Olli Rautiolta sain niinkään poronsarvesta tehdyn vuotkimen.
Kieringin kylän pohjoispuolella, loitompana muita taloja, sijaitsi Kumpulan talo, jonka ensimmäisenä asukkaana on ollut Hannu Torvinen. Torvisen arveltiin paikkakunnalle saapuneen noin 100 vuotta sitten. Täällä Kieringin kylässä näin vanhat naisen kaulavitjat, jommoisia en ollut ennen nähnyt. Kumpulan talon emännällä oli näet vielä tallella kullatut, leveät kaulavitjat, jotka ennenaikaan olivat koristaneet naisen kaulaa. Vitjat oli yhteen liitetty noin 15 millimetriä leveistä ja 27 millimetriä pitkistä, ohkaisista metallikappaleista, joiden pinnat oli koristeltu sisäkkäin olevilla suorakaiteisilla kuvioilla. Metallikappaleet liittyivät toisiinsa neljällä lyhyellä, pienellä väliketjulla. Kuten sanottu oli vitjat aikoinaan kullattu, joskin kultaus oli jo varsinkin vitjain toisesta päästä pois kulunut, joten se osa näytti mustalta. Yhtäläiset vitjat muuten, vaan kokonaan hopeasta, oli ollut myöskin Olli Raution talossa. Ne oli joku aika takaperin lähetetty kauppias Antti Ohukaiselle Rovaniemellä myyntiä varten. Itsellisvaimolta Eva Maria Kurtilta sain ostaa tämänsuuntaiset messingistä tehdyt kaulavitjat, jotka Kiviniemen talon vanha vaari Kittilän Kaukosen kylässä oli hankkinut.
Kumpulan talon luoteispuolella sijaitsevan Soasjärven itäpuolella kerrottiin erään Nakkua-nimisen lappalaisen asuneen aikoinaan eli vihavenäläisaikoina. Nakkuan olisi pitänyt tänne saapua Kemistä. Vihavenäläiset sitten olivat hänet surmanneet. Nakkuan kentän sija kuului vielä olevan nähtävänä. Toisten kertomusten mukaan Nakkua oli kemiläinen, jonka paikkakunnan lappalaiset surmasivat sen takia, että Nakkua oli tunkeutunut lappalaisten riistamaille.
Sassalijärveen laskee joki itäpuolella olevasta Syväjärvestä, jonka pohjoispäässä sijaitsee Syväjärven kylä. Järvi kyllä ulottuu hiukan pohjoisempaan kuin kylä, joka kohoaa järven koillispuolella. Kylän ensimmäisenä asutuksen perustajana muistitiedot pitivät Aikio-nimistä lappalaista, joka ensin asettui asumaan kylästä itäänpäin sijaitsevalle Tevalammin törmälle. Siellä vielä näkyi tulisija kodan paikalla. Kodan paikan pohjoispuolella on pieni lätäkkö, jota kutsutaan tervalammiksi. Tältä asuinpaikaltaan oli Aikio siirtynyt asumaan lähelle Syväjärven rantaa nykyisen kylän pohjoispuolella, jossa hän alkoi hiukan harjoittaa maanviljelystä. Kylän vanhimman varsinaisen uutistalon kumminkin perusti niin sanottu „Tupaäijä”, jota kutsuttiin tällä nimellä sen takia, että hän paikkakunnalle asettuessaan rakensi ensimmäisen kunnollisen tuvan. Hänen poikaansa nimitettiin Pesselin Pekaksi. Kun asutuksen alku oli tehty, alkoi paikkakunnalle siirtyä toisiakin uutisasukkaita, kuten Aapo Lauri eli Halonen ja Heikki Hannunpoika Aska. Myöhemmin myöskin Kittilän Kelontekemästä muutti tänne joku tulokas.
Aikio-lappalaisen ensimmäisellä asuinpaikalla kerrottiin aarnihaudan piilevän maan alla. Sieltä on joskus syksyillä nähty tulta nousevan. Kenenkään ei ole onnistunut päästä aarnihaudan aarteisiin käsiksi. Paikkakunnalla kerrottiin vanhain ihmisten jutelleen, että aarnihaudan suojelijalle on uhrattava ihmisen silmä, korva tai käsi, jos mieli onnistua. Syväjärven kylästä 1 ½ Venäjän virstaa luoteeseen päin sijaitsevan Känsälammin itänurkassa kuului olevan vielä vanhempi lappalaisen asuntokenttä. Niinikään Syväjärven pohjoispään rannalla on asunnon sija, jossa muuan lappalainen myöhempinä aikoina on asunut.
Talokas Syväjärvi kertoi, että edellä mainitun Känsälammin pohjoisrannalla on niin sanottu „hurrikaspatsas”, jonka muuan ensi kertaa näillä mailla matkustanut henkilö on tehnyt matkansa muistoksi. Matkustaja oli saapunut Unarinjärveltä päin ja matkustanut tätä kautta Hinganmaalle sekä sieltä yhä pohjoisempaan. Patsas oli tehty siten, että petäjä oli hakattu poikki jotenkin korkealta ja kannon pää sitten veistetty neliskulmaiseksi. Yksi kannon sivu eli kantti oli kumminkin ollut toisia hiukan leveämpi ja siihen oli piirretty latinalaiset kirjaimet F T. Näiden kirjainten alla kuului olleen vuosiluku 1610. Syväjärvi oli nähnyt patsaan ja siinä olevat kirjaimet sekä vuosiluvun, vaan vuosiluvun kahta viimeistä numeroa ei hän voinut aivan varmaan muistaa. Sitä vastoin sanoi varmasti muistavansa, että vuosiluvun kaksi ensimmäistä numeroa olivat 1 ja 6.
Aapin eli Aikion talossa Syväjärven kylässä näin jotenkin hyvin säilyneet naisen kaulavitjat, joita säilytettiin sukuperintönä puunkuoresta tehdyssä, koristellussa rasiassa. Vitjat olivat olleet aikoinaan kolmen morsiamen kihlauslahjoina.
Syväjärven kylästä koilliseen sijaitsee Riipin kylä Riipijärven koilliskulmalla. Riipin kylän ensimmäinen suomalainen asukas oli muistitietojen mukaan saapunut Kalajoelta. Joku kertomus mainitsi, että se olisi tapahtunut isonvihan aikana, sillä hän oli lähtenyt vaimonsa kanssa Kalajoelta sodan kauhuja pakoon. Uuden asuinpaikan etsijä oli ensin aikonut pysähtyä Kieringin vaaralle, vaan unessa oli joku hyvä haltijahenki hänelle sanonut: „älä pysähdy tähän, sillä tässä ei sinua onni seuraa, vaan mene ylös niin kauvas, kunnes näet rimpikummun ja asetu sinne.” Pakolainen teki niin kuin neuvottiin ja läksi Kieringistä sauvomaan jokea ylös. Nähtyään Riipijärven lähellä rimmin keskellä kummun perusti hän kummulle asunnon. Siitä sai sekä järvi että seutu nimensä. Hänen pojastaan tehtiin sitten valtiopäivämies.
Riipin talon samoinkuin Sassali ja Pumpanen mainitaan jo Sodankylän ensimmäisessä kirkonkirjassa vuodelta 1731, joten muistitiedoissa näyttää olevan todellista pohjaa. Ja todella esiintyi sodankyläläinen uutisasukas Matti Paavonpoika Riipi Lapin väestön edustajana Ruotsin valtiopäivillä 1760-luvulla. Lapin käräjillä v. 1760 valittiin hän Lapin edustajaksi saman vuoden valtiopäiville Sompion, Keminkylän ja Inarin kyläin toimesta, jota vastoin utsjokelaiset, enontekiöläiset ja kittiläläiset eivät halunneet vaaliin osaa ottaa. Hänen valtiopäiväpalkastaan ja matkakuluistaan sitten oli kiista mm. 1761 ja 1762 käräjillä, kun ne käräjäkunnat, jotka eivät olleet ottaneet osaa vaaliin, kieltäytyivät osaltaan suorittamasta Riipin valtiopäiväkustannuksia. Myöskin vuoden 1765 valtiopäivillä oli sama Matti Riipi Lapin väestön edustajana ja jätti valtiopäiville valituskirjelmän silloista Lapinmaan taloustirehtööriä A. Hellantia vastaan, joka valituskirjelmä sitten antoi aihetta jälkinäytöksiin. Riipin esiintuomien valitusten johdosta näet vaadittiin, että Lapin väestöä on kuulusteltava, missä määrin valituksissa on perää ja tällainen kuulustelu toimitettiinkin Sodankylän käräjillä v. 1767. Kuulustelussa olivat niin hyvin Hellant kuin Riipi saapuvilla. Selville kävi, että Riipi oli valituskirjelmässään liioitellut, jopa lasketellut hiukan omiaan. Riipi kumminkin selvitti, että hänen tarkoituksensa ei ollut valituksia esittää siinä muodossa kuin valituskirjelmässä oli tehty. Valituskirjelmän oli kokoonpannut toinen henkilö, joka valituskirjelmän oli laatinut toisellaiseksi, kuin hän oli tarkoittanut.
Riipin kylästä länteen päin sijaitsee Hinganmaan taloryhmä eli kylä. Paikan nimen kerrottiin johtuneen siitä, että muuan lappalainen, joka vanhoina aikoina oli asunut Hinganmaan vaaralla, oli valittanut: „kyllä tällä vaaralla ihmisen lapsi on saanut hinkata nälän kanssa”. Ensimmäisenä uutisasukkaana muisteltiin Mattasta, jonka jälestä Kemijärveltä asukkaaksi tuli Jaakko Kulpakko. Hänen poikansa poika Matti oli Kulpakon isäntänä minun paikkakunnalla käydessäni. Hinganmaan piti, kuten edellä kerrottu, maanmittari Jonas Gäddan rajatodistuskirjan mukaan olla Lapin ja lannan välisenä rajana 1670-luvulla.
Kun Hinganmaalla kuulin kerrottavan eräästä suuremmasta kyläkuntain yhteisestä niityntekohankkeesta Riipijoella, niin päätin käydä tätä hanketta katsomassa. Riipijärvestä lähtevään Riipijokeen, joka mutkiteltuaan melkeinpä kaikkiin ilmansuuntiin yhtyy Sotkajokeen ja siihen yhtyneenä virrattuaan lukuisain järvien läpi viimein purkaa vetensä Unarinjärveen, oli Hinganmaan, Riipin ja Syväjärven kyläin 25 tilallista laittanut yhteisin voimin padon eli sulun noin 1 ½ peninkulmaa Riipijoen niskasta alaspäin. Pato oli tehty erääseen sellaiseen paikkaan, missä oli pienempi putous, jonka yläpuolella pato sijaitsi. Pato oli joen kohdalla ja jonkun matkaa kummallakin puolella rakennettu hirsistä, jotka oli salvettu neliskulmaisiksi arkuiksi. Arkut oli täytetty kivillä ja mudalla. Salvetun padon molemmista päistä ulottuivat sivupadot poikki jokilaakson korkeammalla sijaitseviin maihin saakka. Jokilaakso padon kohdalla oli kumminkin paljon kaitaisempi kuin patoa ylempänä. Sivupatojen rakentamiseen niinikään oli käytetty hirsiä, pienempiä puita ja mutaa. Tämä pato oli rakennettu v. 1885 ja samana syksynä oli se suljettu, jolla tavoin vesi padon yläpuolella oli noussut. Kun vesi sitten talveksi oli jätetty peittämään jokilaakson padon yläpuolella, niin talvella tämä vesi oli jäätynyt sillä seurauksella, että seuraavana kesänä jokilaaksossa pitkin pituuttaan Riipijärveen saakka taajat pajukot ja muutkin pienemmät puut olivat muuttuneet ruskeiksi, lehdettömiksi rungoiksi tai tekivät kuolemaa. Vaivaiskoivusta (betula nana) ei ollut enää kuin ainoastaan mustia korsia jälellä, vaikka jokilaakso oli ollut veden alla ainoastaan yhden talven. Jäätynyt vesi oli edellisenä talvena niin tehoisasti vaikuttanut puukasvullisuuden tuhoamiseksi. Se olikin padon tarkoituksena. Sillä jos toista peninkulmaa pitkää jokilaaksoa, joka paikoin kuului olevan 1 ½ Venäjän virstaa leveä, olisi miesvoimalla ryhdytty puista raivaamaan, niin olisi siihen kulunut kymmeniä vuosia, vaikka mainittujen kolmen kylän miesväki ei olisi muuta tehnytkään. Mutta käyttäen sulkulaitosta veden kohottamiseen jokilaaksossa ja sitten talvipakkasia veden jäädyttämiseen oli puukasvullisuus saatu kuoleutumaan. Kuivuneissa pajukoissa näkyi ainoastaan siellä täällä heikkoja lehdenalkuja. Pato oli niin laitettu, että joen kohdalla padossa oli irroitettava osa, joka kevättulvan ajaksi voidaan aukaista tulvaveden alas virtaamista varten. Sittenkun heinänteko jokilaaksossa oli v. 1885 loppunut, oli tämä vara- eli tulva-aukko täytetty ja niin oli vesi saatu kohoamaan 3 kyynärää korkeammalle kuin padon alapuolella. Kun Riipijärven ja padon välisellä matkalla joessa ei ole putouksia, niin veden näin korkealle kohottaminen oli vaikuttanut, että varsinainen jokialanne joutui kokonaan järveksi padon yläpuolella. Tarkoituksena oli seuraavaksi talveksi taasen jokilaakso jäädyttää, että jää tuhoisi puut ja pensaat vielä perinpohjaisemmin. Jo tätä ennen kerrottiin Syväjärven kyläläisten Markkajoen varrella raivanneen jokivarsia niityksi tällä tavalla eli patoamisen avulla. Kuivaneitten puitten ja vesain pois raivaaminen kuului käyvän hyvin helposti, jopa käsin nyhtämällä. Tämä patoamiskeksintö oli paikkakunnalla saapunut Kuusamosta, jossa sitä harjoitetaan suuressa määrässä. Suuremmatkin puut saadaan tuhoutumaan tätä keinoa käyttäen, jos vesi nostetaan jokivarsille useammaksi talveksi. Miksi jo ensi talvena puut niin suuressa määrin tuhoutuivat, se lienee johtunut siitä, että talvi oli tavattoman ankara joulun tienoilla. Esim. Kittilän kirkolla v. 1885 joulun kahden puolen lämpömittarin elohopea oli pari viikkoa yhtämittaa jäässä ja väkiviinamittari kerran osoitti 45 asteen pakkasta Cels.
Vaalajärvelle on Riipin kylästä 7 kilometriä koilliseen eli paremmin pohjoiskoilliseen suuntaan. Kylä sijaitsee tämän 3 kilometriä leveän ja yli ½ peninkulmaa pitkän järven itäpuolella. Vanhin eli ensimmäinen varsinainen uutistalo täällä on perustettu Pumpasen talon paikalle, joka sijaitsee lähellä erästä pientä järveä. Erik Pumpanen (Bombain) mainitaan Sodankylän käräjillä 13⁄2 1706 „nimismiehenä”, vaan tämä nimitys tarkoittaa sitä, että hän toimi niin sanottuna „Lapin nimismiehenä”, jommoisia kyläläisten keskuudesta valittuja toimihenkilöjä oli Lapin joka kylässä, koskapa Erik Pumpainen Sodankylän käräjillä 2⁄3 1722 käy lautamiehestä. Hänellä on silloin riitajuttu Vaalajärveltä kotoisin olevaa Pekka Pekanpoikaa vastaan 5 villipeurasta. Juttu kumminkin sovittiin ja sovinto vahvistettiin käden lyönnillä „korkean oikeuden” edessä.
Vaalajärven muutamassa saaressa kerrottiin olleen lappalaisten hautoja ja Jesiön kylän kievarin isäntä Jooseppi Välijesiö kertoi muutamalla haudalla nähneensä rautaisen ristin. Lappalaisen asunnonsijoja kerrottiin Vaalajärvellä olevan m. m. Käärmeniemellä ja Kuusikentällä.
Kun Sodankylän pitäjän nykyisellä alueella usealla eri paikkakunnalla oli hautoja ja kalmistoja, joista toisia sanottiin tavallisesti „lappalaisten haudoiksi”, toisia taasen „ristimättömän” eli „kastamattoman kansan haudoiksi”, niin sain näistä haudoista sen käsityksen, että viimeksi mainittuihin kalmistoihin, jos muistitiedot pitävät paikkansa, on haudattu sellaisia lappalaisia, jotka olivat kuolleet kristinuskoon kääntymättöminä. Sillä olihan vielä 1600-luvun keskipaikoilla Lapissa kastamattomia lappalaisia ja vasta v. 1688 [21] Sodankylään perustettiin ensimmäinen kirkko. Nekin lappalaiset, jotka oli saatettu kristinuskoon, olivat kuoltuaan haudattavat niin sanoen kyläkalmistoihin, sillä kun Sodankylän Lapissa ei ollut kirkkoa, niin ei ollut yhteistä hautausmaatakaan, jonka vuoksi vainajia haudattiin useampaan eri kalmistoon. Kemijärvelle rakennettiin ensimmäinen kirkko vasta 1648 ja samana vuonna myöskin Inariin, mutta niin pitkäin matkain päähän ei tietysti voitu ruumiita kuljettaa. Edellä mainitut Vaalajärven saarella sijaitsevat „lappalaisten haudat” arvattavasti tarkoittavat tällaista kyläkalmistoa, johon ennen Sodankylän kirkon rakentamista haudattiin paikkakunnalla kuolleita vainajia. Tähän viittaa m. m. Kemijärven kappalaisten v. 1675 kirjoittama todistus Kemin Lapin ensimmäisen kirkkoherran Gabriel Tuderuksen matkoista ja toimista Kemin Lapissa. Siinä näet kerrotaan muun muassa, että Gabriel Tuderus heinäkuun 6–10 p:nä 1675 suoritti papillisia toimituksia Kittilän Kelontekemässä, jonne oli saapunut väkeä Kittilästä ja lähiseudun järviltä, kuten Unarin-, Riipi- ja Vaalajärveltä. Sunnuntaina heinäk. 11 p:nä hän oli Vaalajärvellä ja antoi siellä Herran ehtoollista muutamille vaimoille, jotka vanhuuden heikkouden takia eivät olleet voineet saapua Kelontekemään. Vielä mainitaan samassa asiakirjassa, että Tuderus Vaalajärvellä hautasi erään ruumiin. Hautaus todennäköisesti tapahtui puheena olevalla hautausmaalla. Tällä hautausmaalla sijainnut ristikin viittaa siihen, että sinne on haudattu kristittyä kansaa. Arvattavasti muillakin paikkakunnilla papit matkoillaan hautasivat ruumiita tällaisiin kyläkalmistoihin, kunnes yhteinen hautausmaa kirkon läheisyyteen perustettiin.
Olemme tehneet kierroksen Sodankylän kaikissa muissa kylissä paitsi Jesiön kylässä, joka on Jesiöjoen varrella Vaalajärveltä pohjoisluodetta kohti. Kylässä oli v. 1886 7 taloa, joista vanhimpana pidettiin kestikievaria, Välijesiön taloa. Ensimmäinen asukas, jota liikanimellä sanottiin Mojon Juhoksi, oli Välijesiön paikalle saapunut Kittilän Hanhimaasta. Jesiön talo mainitaan jo Sodankylän vanhimmassa kirkonkirjassa. Tätä ennen myöskin Jesiönjoen varrella oli asunut lappalaisia ja kun kyläin rajat olivat epäselviä, ainoastaan muistitietojen ja keskinäisten sopimusten varassa, niin syntyi niin hyvin täällä kuin muualla lappalaisten kesken kiistaa kalastus- ja majavanpyyntipaikoista, varsinkin kun uutisasutus suuresti rajoitti lappalaisten kalastus- ja riistanpyyntialueita. Niinpä esim. Kittilän käräjillä 5⁄3 1681 Sodankylän lappalaisten ja omasta puolestaan lautamies Pekka Pekanpoika ja Pekka Jaakonpoika valittivat, että Kittilän lappalaiset olivat tunkeutuneet Sodankylän alueelle ja „Jetzie Joch” -nimisessä joessa harjoittaneet majavan pyyntiä. Tällä joella arvattavasti tarkoitetaan Jesiöjokea, jonka latvapuoli nykyisinkin on Kittilän alueella. Kittilän lappalaiset selittivät saaneensa ainoastaan yhden majavan ja väittivät muuten, että pyytöpaikka oli heidän alueellaan. Päätökseksi tuli, että syynimiesten on selvä otettava, kuuluuko pyytöalue Sodankylään vai Kittilään.
Ensimmäiset vaatimattomat kirkot tai oikeastaan rukoushuoneet Kemin Lappia varten perustettiin v. 1648. Toinen näistä kirkoista oli Inarissa ja toinen Kemijärvellä ja kummallekin kirkolle sijoitettiin papiksi kappalainen. Kun Kemijärven ensimmäinen kappalainen Jaakko Lapodius v. 1660 kuoli, siirrettiin Inarin kappalainen Esaias Mansveti Fellman Inarista Kemijärvelle. Hän sitten toimi Kemijärvellä pappina aina kuolemaansa eli vuoteen 1697 saakka. Esaias Mansvetin papilliset toimet eivät kumminkaan rajoittuneet Kemijärven kappeliseurakuntaan, vaan oli hänen hoidossaan voipa sanoa melkeinpä vuoteen 1673 asti, jolloin Gabriel Tuderus astui Kemin Lapin kirkkoherran toimeen, myöskin koko laaja Kemin Lappi, Sodankylä ja Kittilä siihen luettuina. Kun Kemin Lappi aikaisemmin ja vielä siihen saakka, jolloin siitä v. 1673 muodostettiin erityinen oma kirkkoherrakunta, kuului Kemin kirkkoherran alueeseen, niin isänsä Johannes Someruksen eli Tuderuksen apulaisena kyllä Gabriel Tuderuskin tavallisesti kerran vuodessa matkusteli Lapissa kantamassa kirkkoherran saatavia ja samoin tein lienee toimittanut tilapäisiä papillisia tehtäviäkin mutta lappalaisten sielunhoito ja opastaminen kristinoppiin jäi kumminkin melkein yksinomaan Kemijärven kappalaisen tehtäväksi vieläpä sittenkin, jolloin Gabriel Tuderus nautti Inarin kappalaispalkkaa, sillä hän asui Kemissä eikä Lapissa. Kittilän ja Sodankylän lappalaistenkin sielunhoito oli siis Esaias Mansvetin toimena. Talviseen aikaan matkusteli tämä ainoa lappalaisten keskuudessa asuva pappi ympäri koko Kemin Lappia ja kesäiseen aikaan työskenteli hän Kemijärven kirkolla, varsinaisella asuinpaikallaan „jonne myöskin Sompion, Keminkylän, Kuolajärven ja Kittilän lappalaiset kokoontuivat”, kuten hänen pojanpoikansa ja Kemijärven kappalainen, sittemmin Sodankylän kirkkoherra, Nils Fellman lausuu kertomuksessaan Kemin Lapin oloista vuodelta 1751 [22]. Niin hyvin Jaakko Lapodius kuin Esaias Mansveti Fellman ovat siis varsinaisia kristinopin juurruttajia ja uran aukaisijoita uusille oloille Kemin Lapissa. Tosin jo kauvan ennen heidän aikojaan oli joitakin yrityksiä tehty lappalaisten käännyttämiseksi kristinoppiin ja muun muassa Kustaa Vaasan aikana määrättiin, että Lapin rajoilla olevien pitäjien kirkkoherrain tuli pitää huolta lappalaisten sielunhoidosta ja kristinopin juurruttamisesta Lapissa, vaan kun puheena olevat kirkkoherrat tai heidän apulaisensa ainoastaan kerran vuodessa matkustivat Lapissa papillisia toimituksia suorittamassa samoin tein perien lappalaisilta papinsaatavansa, niin lappalaisten säännöllisestä opetuksesta ja sielunhoidosta ei voinut olla puhettakaan, ennen kuin edellä mainitut papit sijoitettiin Lappiin. Kemijärvi kyllä sittemmin eroitettiin Lapista erilleen, vaan ensi aikoina oli Kemijärven kirkko myöskin Kemin Lapin lappalaisten kirkkona, kun Inarin kirkko sijaitsi hyvin kaukana.
Kuten edellä viitattu oli lappalaisia jo ennen Inarin ja Kemijärven kirkkojen rakentamista kastettu ja käännytetty kristinuskoon ja joskin muuan osa lappalaisia jo nimeksi kuuluikin kristinopin tunnustajiin, niin todellisuudessa palvelivat he vielä seitojaan ja entisiä pakanallisia epäjumaliaan. Myöskin oli Jaakko Lapodiuksen ja Esaias Mansvetin aikoina vielä sellaisia lappalaisia, jotka eivät nimeksikään tunnustaneet kristinoppia. Niinpä esim. Inarissa kylänvanhin Valle vasta Esaias Mansvetin innokkaalla toimella saatiin perheineen kääntymään kristinuskoon ja suostumaan kastettavaksi. Kun tämä inarilaisten johtomies oli kääntynyt kristinuskoon niin muut seurasivat samaa esimerkkiä. Samoin nykyisen Sodankylän pitäjän alueella oli vielä Esaias Mansvetin aikana kastamattomia lappalaisia. Niiden joukossa on erityisemmästi mainittu Suas-niminen Sompion kylän lappalaisten johtomies, josta sivulla 47 on ennemmin kerrottu. Kun Esaias Mansveti on tämän merkkihenkilön saanut luopumaan pakanallisesta uskostaan, niin muutkin Sompion kyläläiset antoivat kastaa itsensä kristinuskoon. Sompion kyläksi myöhempinä aikoina on kutsuttu Sompiojärven seutuja ja Luirojoen latvapuolta, mutta 1600-luvun Sompion kylä käsitti paljon laveamman alueen ulottuen Inarin rajasta pohjoisessa aina Kemijärven rajaan saakka etelässä. Anders Hackzell ilmoittaa, että Sompion markkinapaikan eli kylän alueen rajana etelässä on Kemijärvi, lännessä Sodankylä, idässä Venäjä ja kaakossa Keminkylä ollen alueen pituus Inarin rajalta Kemijärven rajalle 28 ½ silloista peninkulmaa ja leveys Sodankylän rajalta Venäjän rajalle 12 peninkulmaa. Wielä 1800-luvun alussa ulottuu Sompionkylä Göran Wahlenbergin kartalla Kemijärven rajaan saakka, joten Sompion kylä käsitti m. m. Saunavaaran, Pelkosenniemen ja Luiron kyläryhmät, siis suurimman osan nykyistä Sodankylän Alaperää, jota vastoin pohjoisessa Sompion kylän itäinen raja on silloin jo Venäjän rajan ja Luirojärvien välillä, lähempänä Luirojärviä. Kun tämä avara alue eli „kylä” on saanut nimensä alueen pohjoisosassa sijaitsevasta Sompion järvestä, niin on luonnollista, että alueen vanhin asutus sijaitsi mainitun järven tienoilla. Vanhain muistitiedot ja tarinat tietävätkin kertoa ikivanhasta asutuksesta Sompiojärven seuduilla. Näistä muistitiedoista ja taruista on jo sivuilla 40–48 lähemmin selvää tehty. Täällä Sompiojärven läheisyydessä lienee sekin Suas-niminen lappalaisten johtaja asunut, jonka Esaias Mansveti sai kristinuskoon käännetyksi. Tämä Suas on ilmeisesti samaa vanhaa lappalaissukua, joka vanhoissa asiakirjoissa mainitaan Suuva- eli Sufva-nimellä ja jonka jälkeläisillä Utsjoella on Savvan nimi. Kertomuksessaan Utsjoen pitäjästä mainitsee A. Andelin m. m. „Sitten kuin Utsjoki Inarin kanssa yhdistyi (v. 1747), muutti sinne enemmiten palvelukseen monta nuorukaista Inarista, silloin tuli myös monta Suomen maasta Lappiin, parempaa elatusmaata etsimään: näistä kasvoi Aikion, Kitin, Laitin, Nuorgamin, Savvan, Jomppasen ja Palton suvut”. Suuva-nimi voi Utsjoella muuttua Savvaksi, varsinkin kun nimien kirjoituksessa vallitsi entisinä aikoina mitä täydellisin sekamelska ja mielivalta. Niinpä esim. Jomppasen nimi Kemin Lappia koskevassa A. J. Sjögrenin teoksessa on Jumpanen ja lappalaissuku Kuuva kirjoitetaan vanhoissa asiakirjoissa Kua, Kufva, Kuvva ja milloin mitenkin monta muuta esimerkkiä mainitsematta. Suuvan tila Sompion kylässä mainitaan vuoden 1731 kirkonkirjassa ja sijaitsi tila Sompiojärven tienoilla eli ainakin Sompion kylän pohjoisosassa siitä päättäen, että siinä Sompion kylän tientekovelvollisten luettelossa vuodelta 1765, jossa luetellaan talviteiden kunnossa pitäjät mainitussa kylässä, Pietu Suuvan (Peer Sufva) tieosa mainitaan aivan loppuhännässä, mistä Inarin rajalle oli ainoastaan 5 peninkulmaa ja mikä lopputaival oli kyläläisten yhteisesti kunnossa pidettävä. Pietu Suuvan tieosan alkupäänä oli „Tynnärin-kumbu” ja loppupisteenä „Kaputus lammen törmä”. Kun tieosat tietysti koetettiin järjestää niin lähelle kuin suinkin tientekovelvollisten asuinseutua, niin voi siitä päättää, että Pietu Suuva asui kyläalueen pohjoisosassa.
Sompion kylän asutuksen alkuunpanijaksi mainitaan Joh. Barth. Ervastin kertomuksessa Kemin Lapista (Descriptio Lapponiae Kemiensis) Suovainen- eli Suovitz-niminen lappalainen. Suuvan nimi on Ervastin kuulemissa kertomuksissa voinut muodostua Suovaiseksi. Ervastin kertomuksessa puhutaan myöskin Sodankylän ensimmäisestä asukkaasta ja lausuu hän näistä molemmista asutuksen perustajista tähän tapaan. Seuratessamme lappalaisten omaa kertomusta alkuperästään näillä seuduin ansaitsee huomiotamme, että on ollut kaksi veljestä, jotka sekä ensimmäisinä saapuivat näille tienoille, että pidettiin ensimmäisinä perheiden perustajina ja isinä. Toista heistä kutsuttiin Suovitz, toista taasen Teuton eli Teutaja; tällä jälkimmäisellä oli nimi ja perhe sekä vielä nytkin eläviä, monessa polvessa hänestä johtuvia jälkeläisiä, joita tavallisesti vielä tänäkin päivänä nimitetään kanta-isänsä nimellä. Mistä taas tämä Teuton itse on saanut sangen tunnetun nimensä, sen jätän niiden tutkittavaksi, joita arvoitusten ratkaiseminen huvittaa. Mutta tämä sama Teuton on perheineen ollut niiden seutujen ensimmäinen vakinainen asukas, joita nykyään sanotaan Sodankyläksi ja joita sodankyläläiset omistavat. Toinen veli taas, Suovitz tahi, kuten muutamat lappalaiset häntä nimittävät suomalaismurteella, Suovainen kulki siihen suuntaan ja seutuun, jossa nykyisin on Sobbyn [23] kylä ja antoipa tällä kylälle nimestään nimenkin, josta taas tavallisesti sanovat polveutuvansa tämän kylän vanhemmat perheet, vaikkakin jotenkin suuri osa inarilaisia on tänne nykyisinä aikoina avioliittojen kautta asettunut.
Mitä ensinnäkin tulee Ervastin kertomuksessa mainittuun toiseen veljekseen, Teuton eli Teutaja nimeltä, tunnetaan senniminen lappalaissuku jo 1500-luvulta, sillä lapinvoutien veronkantoluetteloissa vuosilta 1576–1578 esiintyy muun muassa Teutio-niminen verolappalainen Sodankylässä. Ervastin kertomuksessa mainittu Teuton eli Teutaja ja vv. 1576–1578 veronkantoluetteloissa esiintyvä lappalainen Teutio ovat epäilemättä samaa sukua, vaikka nimet onkin kirjoitettu hiukan eri tavalla. Ervast mainitsee, että saman lappalaissuvun jälkeläisiä, jolla oli kanta-isänsä nimi, esiintyi vielä hänen aikanaan eli 1700-luvun alkupuolella. A. J. Sjögren mainitsee niinikään, että jo vuonna 1749 Utsjoella tavataan m. m. seuraavat paikallis- ja perhenimet: Guttorm, Inkeri (Ingeri), Outakoski, Paut, Tutio eli Tuitio, Heimo, Kairi, Mattas, Nikki, Niles ja Vuolits. Tution lappalaissuvun jälkeläisiä oli Utsjoella myöskin 1820-luvulla. A. Andelinin kertomuksessa Utsjoen pitäjästä esiintyy tämä puheena oleva suku Tuutio-nimisenä. Kun Teutajan suku häviää Sodankylästä, niin näyttää siltä, että suku osittain sulautui paikkakunnalle siirtyneisiin suomalaisiin, osittain muutti Perä-Lappiin, Utsjoelle, missä jälkeläisiä nimitetään Tuution, Tuition ja Tution nimellä. Andelin huomauttaakin, että etelämpää on Inariin ja Utsjoelle muuttanut monta lappalaissukua.
Edellä on mainittu, että Sompion kylä on saanut nimensä Sompionjärvestä. Tämän järven samoin kuin Sompion kylän nimikin on vanhoissa asiakirjoissa kirjoitettu useammalla eri tavalla. Joh. Barth. Ervastin kertomuksessa on järven nimenä muutamassa paikassa Somby, eräässä toisessa paikassa taasen Sobbu ja Sompion kylän nimen hän kirjoittaa joko Somby tai Sobby. G. Tuderuksen kirjoittamassa kertomuksessa, missä tehdään selvää lappalaisten kristinuskoon käännyttämisestä, on Sompiojärven nimenä Subbi. Tämä nimien erilaisuus johtui, paitsi siitä että eri kirjoittajat kirjoittivat järven nimen eri tavalla, myöskin lapinkielen eri murteista, sillä jo tähän aikaan olivat lapinkielen eri murteet hyvin eroavia toisistaan. Nykyisin ovat eri murteet niin kauvas loittoutuneet toisistaan, että esim. Luulajan lappalainen ei ymmärrä sanaakaan Norjan lappalaisen kielestä ja Norjan lappalaisen täytyy taasen turvautua tulkkiin puhutellessaan Venäjän lappalaista, vaikka molemmat ovat lappalaisia ja puhuvat lappia. Inarin lappalaisten kieli niinikään eroaa suuresti Utsjoen lappalaisten kielestä. Kaikissa tapauksissa nimitykset Subbi, Sobbu, Sobby y. m. tarkoittavat Sompiojärven nimeä lapinkielellä. Mutta niiden kertomuksten mukaan, joita Joh. Barth. Ervast oli kuullut lappalaisilta, johtuisi Sompion kylän nimi Sodankylän muinaisen lappalaisväestön toisen kanta-isän, Suovitzin eli Suovaisen nimestä. Lappalaistarut eivät kumminkaan joudu ristiriitaan Sompion kylän nimen synnyn kanssa, kun lappalaistarut käsitetään siten, että Sompion kylällä tarkoitetaan Sompion kylän lappalaisasukkaita, jotka olivat Suovitsin jälkeläisiä ja perivät nimensä tältä kantaisältä. Samain tarinain mukaan kuului kanta-isän nimi suomalaismurteella eli suomenkielellä Suovainen. Edellä jo viitattiin Suuva- ja Suovainen-nimien yhtäläisyyteen. Kun paikkakunnalle 1600-luvulla ilmestyi Pelkosia, Halosia, Perttusia ja muita -nen-päätteisiä savokarjalaisia sukunimiä, niin alettiin ainakin näiden tulokkaiden keskuudessa käyttää Suuva-nimestä heidän kielensä mukaista muotoa, jolla tavoin Suuvasta tuli Suovainen, joka nimitys joutui joskus jopa alkuperäisten paikkakunnan asukkaidenkin, lappalaisten kesken, käytäntöön, kuten Ervastin kertomuksessa nimenomaan mainitaan. Sodankylän alueelle ensiksi siirtyneet suomalaiset uutisasukkaat olivat, kuten tunnettu, Kemijärveltä ja Kuolajärveltä päin saapunutta savokarjalaisheimoa, jonka kielimurteessa usein pitkä äänne kuuluu eli käännetään kaksoisäänteenä ja sukunimen tunnusmerkkinä melkein aina on pääte -nen eli -inen. Kun Suuva ei savokarjalaisen korvassa kajahtanut miehen eikä minkään nimeltä, niin muodostettiin siitä Suovainen, vaikka nimen kantaja olikin lappalaisperua. Kirjoissa koreili Suovainen siitä huolimatta edelleen milloin „Suas”- milloin „Sufva”-nimisenä ja tekaistiinpa nimestä myöskin „Sufvu”.
Suovaisen toisena eli toisintonimenä on Ervastin kuulemissa lappalaistaruissa ollut Suovitz. Jos Sompion lappalaiset ovat todella esi-isäänsä kunnioittaneet tällaisella hiukan „vitsikkäältä” kuulostavalla nimellä, niin eivät ainakaan hänen jälkeläisensä näy sillä komeilleen vaan tyytyivät „Sufva”-, „Suas”- y. m. sellaisiin nimiin. Tosin otaksutaan lappalaisten saapuneen Suomeen Venäjältä päin ja Jaakko Fellman oli huomaavinaan, että Inarin ja Imandran eli Venäjän lappalaisten välillä on paljon yhtäläisyyttä, jota paitsi lappalaisnimet vanhempina aikoina ovat samaa alkujuurta tai yhtäläisiä kuin karjalaisnimet, mutta käytetäänkö lapinkielen itämurteissa sukunimen muodostajana yleisemmin venäläisperäisen -vitsh-päätteen tapaista loppuliitettä tai jotain sensuuntaista suhausta vai rajoittuuko tämänsuuntaisen lainan käyttäminen ainoastaan niin sanoen tilapäisiin tapauksiin, sen seikan voivat ainoastaan varsinaiset kielentutkijat selvittää. Saanen kumminkin mainita, että Venäjän Lapista on Suomen Lappiin kulkeutunut jopa kauttaaltaan aivan aitovenäläinen sukunimi Saijets, jota paitsi Laurikaistarinain sankaria lappalaiset ihailevat Lavrekadz nimellä ja A. J. Sjögren mainitsee Vuolits-nimisen lappalaissuvun, joka sukunimi johtunee etunimenä käytetystä Ollin eli Olavin nimestä. Aug. Ahlqvist teoksessaan „Suomen kielen rakennus” niinikään huomauttaa Venäjän Karjalan kielelle omituisista -tsa- ja -tsu-päätteisistä johtosanoista, kuten Muuritsa (Tuhkimon liikanimi), jonka vartalo on muuri, roagatsu, suden liikanimi, vartalosta roaga (raaka eli julma), brihatsu, vartalosta briha (hilpeä poika), minkä johtomuodon päätteineen Venäjän karjalaiset ovat lainanneet naapuriensa venäläisten kielestä. Kun vanhoina aikoina Venäjän Lapista kerrotaan lappalaisia siirtyneen Suomen Lappiin, niin mahdotonta ei ole, että myöskin Sodankylän lappalaisten taruissa mainitut Sodankylän ja Sompion ensimmäiset lappalaisasukkaat saapuivat tältä taholta ja toivat sieltä Suovitzin nimen, joka sitten jäi elämään Suuvan nimenä.
Mitä Suas- eli Suuva-sukuun tulee, esiintyy Sompion, Keminkylän, Kuolajärven ja Kuusamon käräjillä v. 1746 Sompion kylän valtuutettuna Antti Pietun- eli Pekanpoika Suas eräässä rajariidassa Inarin lappalaisten ja Sompion kyläläisten välillä. Riita koski Inarin ja Sompion kylän välistä rajaa. Juttu sovittiin oikeudessa siten, että tyydyttiin entiseen rajaan. Edellä on mainittu A. Andelinin kertoneen, että etelämpää oli Lappiin saapunut monta tulokasta „parempaa elatusmaata etsimään”. Näistä tulokkaista kasvaneiden sukujen joukossa oli myös Savva-niminen suku. Inarin käräjillä 26⁄2 1778 esiintyykin eräässä oravannahkajutussa Antti Samulinpoika Sauva -niminen henkilö. Arvattavasti tämäkin lappalainen oli samaa sukujuurta, jonka nimi vaihtelee niin monessa eri muodossa.
Mutta onko ainoastaan paljas sattuma, että nimet „Soas” ja „Suas” ovat säilyneet Lapissa, m. m. Sodankylässä, muutamissa paikallisnimissä? Niinpä Sattasjoen muutamaa sivujokea sanotaan Soasjoeksi eli Soashaaraksi ja Kieringin kylästä koilliseen päin sijaitsee Soasjärvi, jota vanhoissa asiakirjoissa nimitetään m. m. Sådas- ja Sådesjärveksi. Pallastunturijonon muuatta keroa Ounastunturin puolella Enontekiöllä kutsutaan Suastunturiksi ja sen lähellä olevaa järveä Suasjärveksi. Jos nämä paikallisnimet ovat samaa alkujuurta kuin puheenaolevan vanhan lappalaissuvun nimi, niin silloin ei Sodankylänkään nimen syntyä tarvitse yhdistää johonkin hämäräperäiseen sotatapahtumaan, kuten tähän asti on ollut laita.
Vanhempina aikoina, jolloin Lapin kirkolliset eli seurakunnalliset olot olivat vielä järjestymättömällä kannalla, katsottiin Kemin Lappi kuuluvaksi Turun hiippakuntaan, jota vastoin se hallinnollisessa suhteessa kuului Länsipohjan lääniin. Jonkun aikaa 1600-luvun alkupuolella Kemin Lappi kumminkin oli Turun hiippakunnasta irroitettuna kuuluen Länsipohjaan kirkollisessakin suhteessa, vaan Ruotsin valtioneuvoston kirjeellä 16⁄3 1633 jälleen yhdistettiin Turun hiippakuntaan, mikä yhdistäminen uudistettiin kuninkaal. päätöksellä 28⁄2 1642. Kun sitten muutamia vuosia myöhemmin eli v. 1648 sekä Kemijärvelle että Inariin rakennettiin ensimmäiset Lapin kirkot ja lappalaiset näille kirkoille asetettiin, niin jäi Kemin Lappi edelleen Kemin pitäjän yhteyteen, joten Kemin kirkkoherra oli laillaan myöskin Kemin Lapin kirkkoherra. Kemin pitäjän kirkkoherran toimipiirin alaiseksi oli Kemin Lappi joutunut aikoinaan sillä Kustaa Vaasan määräyksellä, että Lappeihin rajoittuvien pitäjien kirkkoherrain tulee huolta pitää myöskin lappalaisten opastamisesta kristinuskoon ja määrättyinä aikoina sitä varten matkustella Lapissa.
Kuningas Kaarle XI:n kirjeellä 21⁄6 1673 Kemin Lappi eli Inarin, Sompion, Sodankylän, Keminkylän, Kittilän, Kuolajärven, Kitkan ja Maanselän (Kuusamon) kylät määrättiin eroitettavaksi Kemin pitäjästä („ifrån then öfrige Kemi försambling”) ja sai Turun tuomiokapituli käskyn nimittää tämän uuden kirkkoherrakunnan ensimmäiseksi kirkkoherraksi Gabriel Tuderus, joka tähän virkaan oli pyrkinyt. 3⁄9 1673 Gabriel Tuderus nimitettiinkin Kemin Lapin kirkkoherran virkaan. Vaan kun Kemin Lapin kirkkoherralle ei oltu hankittu pappilaa eli asuintaloa Lapissa, niin asui hän kaiken aikaa Torniossa ja sieltä käsin matkusteli Lapissa papillisia toimituksia suorittamassa. Myöskään ei oltu erityisesti tätä kirkkoherrakuntaa varten rakennettu kirkkoa, joten Kemin Lapin kirkkoherrakunnan väestö piti kirkkonaan Kemijärvellä olevaa kirkkoa. Maaherra Graan kyllä oli ehdottanut, että uuden kirkkoherrakunnan kirkko rakennettaisiin Sompion kylään, arvattavasti Kyläselkään, jossa Sompion kylän vanha markkina- ja käräjäpaikka sijaitsi, vaan tämä tuuma raukesi sikseen. Eivät silloiset Sompion kyläläisetkään olleet tähän hankkeeseen innostuneet, sillä kun Sompion käräjillä 24⁄2 1674 oli kirkon rakennusasia esillä, niin käräjäyleisö sanoi tyytyvänsä käymään Kemijärven kirkolla kuten tähänkin saakka, varsinkin kun lappalaiset kalastuksenkin takia kesillä oleskelevat Kemijärvellä. Lappalaiset näet vielä tähän aikaan, jopa paljon myöhemmin vanhain oikeuksiensa nojalla olivat oikeutetut harjoittamaan kalastusta Kemijärvellä ja näitä vanhoja oikeuksiaan ne hyväkseen käyttivätkin.
Kemin Lapin kirkkoherrana Gabriel Tuderus vaikutti erittäin innokkaasti pakanuuden jätteiden hävittämiseksi Lapista, mutta joutui usein huonoihin väleihin lappalaisten kanssa, kun luonnostaan liian kiihkeänä ei aina asettunut ymmärtävälle kannalle lappalaisten suhteen. Tuderuksen toiminnasta Kemin Lapin kirkkoherrana on laajemmin tehty selvää „Kemijärven pitäjän vaiheita” -nimisessä kirjateoksessani, jonka vuoksi tässä jätän laajemman selonteon sikseen.
Gabriel Tuderus nimitettiin 26⁄6 1682 Tornion kirkkoherraksi ja hänen seuraajakseen Kemin Lapin kirkkoherranvirassa tuli Henrik Cajanus. Ei Cajanuksen aikanakaan Kemin Lapin kirkkoherrakunnalla ollut vielä omaa kirkkoa, vaikka vuoden 1685 lopussa Kuusamossa pidetyillä „rovastinkäräjillä” Tilpanniemi Kuusamossa kirkon rakennuspaikaksi määrättiin ja päätettiin rakennushommiin heti ryhtyä. Myöskään ei Cajanukselle oltu pappilaa laitettu kirkkoherrakuntansa alueella, joten hänkin asui ainakin ensi vuodet alamaassa, Kemissä. Jonkunmoinen kirkkotupa lienee Kuusamossa kumminkin „rovastinkäräjäin” jälestä rakennettu, vaan kirkon rakentamiseen Kuusamossa lienee ryhdytty vasta v. 1693 tai Cajanuksen kuoltua. Hän kuoli vuonna 1691 ja Kuusamon kirkko valmistui v. 1694.
Ennenkuin Kemin Lapin seurakunnalla, jota kirkon Kuusamoon valmistuttua ruvettiin kutsumaan Kuusamon kirkkoherrakunnaksi, oli oma kirkko, muodostettiin Sodankylän, Sompion, Keminkylän ja Kittilän kylistä Kuusamon kappeliseurakunta ja jo vuonna 1688 ryhdyttiin Sodankylään rakentamaan kirkkoa, joka lienee valmistunut samana vuonna eli ainakin v. 1689. Kirkon rakentamista varten myönsi kuningas Kaarle XI varat. Alkujaan oli kirkko, joka tehtiin puusta, ainoastaan 20 ½ kyynärää pitkä ja 13 ½ kyynärää leveä. Kirkossa oli pieni lehteri ja 5 ikkunaa. Tämä kirkko on vieläkin rapistuneena muinaismuistona jälellä.
Sodankylän ensimmäiseksi kappalaiseksi määrättiin 1689 Hailuodosta kotoisin oleva Henrik Carlenius, joka ei kumminkaan asunut Sodankylässä sen takia, että kirkolla ei ollut vielä sellaista asuntoa, missä alamaalainen olisi toimeentullut. Pappilaa näet ei oltu vielä ehditty laittaa tälle Sodankylän ensimmäiselle papille, joka sitten v. 1693 siirtyi Tervolaan kappalaiseksi. Carleniuksen aikana kumminkin pantiin pappilan rakennushanke vireille, sillä Kittilän käräjillä 8⁄1 1691 Kittilän väestö osaltaan velvoitettiin hankkimaan lautoja ja hirsiä pappilan rakentamista varten ja Sodankylän käräjillä samaan aikaan (8⁄1 1691) määrättiin, että käräjäkuntalaisten on ryhdyttävä viipymättä pappilan rakennushommiin. Vanhoina aikoina ja myöskin tähän aikaan muodosti kukin Kemin Lapin kyläkunta laillaan oman käräjäkuntansa, jonka takia Kittilässä, Sodankylässä ja Sompiossa pidettiin omat käräjänsä. Keminkyläläisten oikeusjutut sitä vastoin tavallisesti käsiteltiin milloin Sompion, milloin muille naapurikäräjäkunnille eli kylille yhteisillä käräjillä, sillä pidettiin myöskin useimmille käräjäkunnille yhteisiä käräjiä. Sellaiset yhteiset käräjät lienevät olleet nekin, jotka 17⁄2 1694 pidettiin Sompiossa ja joilla käräjillä Kemin pitäjän Sihtunan kylästä kotoisin oleva Juho Niilonpoika Kaija vaati maksua „asianomaisilta Lapin pitäjiltä tai kyliltä Sodankylän pappilan rakentamisesta”. Hän siis näkyy olleen Sodankylän pappilan rakentajana, mikä rakentaminen arvattavasti suoritettiin edellisenä vuonna tai jonkun aikaa vuoden 1691 käräjäin jälestä. Oikeus määräsi että rakennuspalkan, 45 taalaria, suorittaa kukin Sodankylän kappeliin kuuluva kylä seuraavasti: Sodankylä 20, Sompion kylä 10, Keminkylä 5 ja Kittilän kylä 10 taalaria, yhteensä 45 taalaria. Kaikki suostuivatkin tähän päätökseen.
Kun väestösuhteet ovat omiaan valaisemaan, millä kannalla olot ja kehitys olivat nykyisten Sodankylän ja Kittilän pitäjien alueilla siihen aikaan, jolloin Sodankylän kappeli syntyi eli 1600-luvun lopussa, niin luokaamme katsaus silloisiin väestösuhteisiin. Huomattava kumminkin on, että väkilukutaulukot maassamme vasta v. 1749 määrättiin käytäntöön otettaviksi, jonka takia aivan varmaa väkilukutilastoa Kittilän ja Sodankylän väkiluvusta mainittuna aikana ei ole saatavana. Siitä huolimatta voimme muun muassa Tornion ja Kemin Lappien kruununvoudin Anders Hackzellin mainituista Lapeista v. 1738 laatiman selonteon avulla päästä jotenkin lähelle todellista asukaslukua puheena olevana aikana, sillä mainitussa selonteossa esiintyvät asutusta koskevat tiedot ovat vuodelta 1696.
Vuoden 1696 veroituksessa oli Sodankylän kylässä 6 veroa maksavaa suomalaista uutisasukasta ja 33 verolappalaista Kullakin veroa maksavalla lappalaisella tarkoitetaan tietysti kokonaista lappalaisperhettä eikä ainoastaan yhtä lappalaista. Koko Sodankylän kylän alueella oli siis yhteensä 39 perhettä. Tunnettu historioitsija ja tilastotieteilijä K. E. F. Ignatius teoksessaan „Finlands historia under Karl X Gustafs regering” laskee kunkin perheen keskimääräluvun 5 henkilöksi. Mutta maamme pohjoisimmilla, harvaan asutuilla seuduilla on tämä keskimäärä mahdollisesti liian pieni, jonka vuoksi laskekaamme kutakin perhettä kohti 6 henkeä. Sodankylän kylän alueella oli siis Sodankylän kappelin perustamisen aikana noin 234 henkeä. Kylän alueen rajana pohjoisessa oli Inari, lännessä Kittilä, etelässä Kemin pitäjään kuuluva Rovaniemi ja Kemijärvi sekä idässä Sompion kylä. Rajat kumminkin olivat niin sanoen ikimuistoisia, vaan ei maanmittarin avaamia. Uutisasukkaita oli seuraavilla 4 eri paikalla: Heikki Matinpoika, Paavo Erikinpoika ja Olli Erikinpoika Kairavuopiossa (nykyisessä Kairalan kylässä), joilla oli peltoa yhteensä 4 ½ tynnyrinalaa sekä 36 lehmää.
Kamakanivassa eli Hietasuvannossa Paavo Jaakonpoika, jolla oli ½ tynnyrinalaa peltoa ja 6 lehmää.
Vaiskojärvellä Heikki Hannunpoika Aska, jolla oli 1 tynnyrinala peltoa ja 10 lehmää.
Jonganmaassa (Jongama) Lassi Matinpoika Halonen, jolla oli ½ tynnyrinalaa peltoa ja 6 lehmää. Jonganmaalla tarkoitetaan, kuten jo sivulla 72 on kerrottu, nykyisen kirkonkylän seutua, jossa siis pari vuotta ennen kirkon rakentamista oli yksi ainoa veroa maksava talo. Lappalaisten asuntopaikkana oli niin sanottu Kylänsiljo joen länsipuolella, jossa myöskin markkinat pidettiin. Kun asutusolot olivat Sodankylän kirkon rakentamisaikana tällä kannalla, niin ei ihme, ettei ensimmäinen kappalainen Henrik Carlenius voinut pappilan puutteessa vakinaisesti asua kappelinsa kirkolla, vaan kävi kappelissaan ainoastaan talviseen aikaan papillisia toimia suorittamassa.
Sompion kylän rajat olemme jo luetelleet sivulla 182. Vuoden 1696 verolle panossa oli Sompion kylässä 8 uutisasukasta ja 23 verolappalaista, siis yhteensä 31 perhettä. Edellisen laskutavan perusteella saamme kylän väkiluvun yhteensä 186 hengeksi. Uutisasukkaat asuivat kylän eteläosassa seuraavilla paikoilla:
Saunavaarassa Erik Perttunen ja Heikki Perttunen, joilla oli peltoa 1 ⅜ tynnyrinalaa ja voivat elättää 17 lehmää.
Kilpimaassa eli Pelkosenniemessä Juho Juhonpoika Pelkonen, Matti Juhonpoika Pelkonen ja Olli Juhonpoika Pelkonen. Peltoa yhteensä 3 tynnyrinalaa ja voivat elättää 30 lehmää.
Sivakkamaassa eli nykyisessä Luiron kylässä Paavali Pelkonen, Juho Martinpoika Luiro ja Paavali Martinpoika Luiro. Peltoa yhteensä 1 ¾ tynnyrinalaa ja voivat elättää 22 lehmää.
Keminkylä rajoittui etelässä Kemijärven alueeseen, kaakossa Kuolajärveen, idässä Venäjään, lännessä Sompion kylään ja pohjoisessa Inariin [24]. Tässä kylässä ei vuoden 1696 verolle panossa ollut vielä ainoatakaan uutistilaa vaan ainoastaan 8 verolappalaista. Asukasluku siis noin 48 henkeä.
[1] Kiihtelykseen laskettiin 40 nahkaa.
[2] Kiemunkivaara sijaitsee Kemijärven ja Sodankylän rajalla. Kiemunkivaarassa kerrottiin olleen lappalaishautoja Kemijärven puolella samoin kuin Talviaissaaren pohjoispäässä.
[3] Sen mukaan olisi hän lappalaisten alueille siirtynyt jo vuonna 1652, kun sitä vastoin lappalaiset Kemin käräjillä ilmoittivat Pelkosen asettuneen heidän alueilleen vasta vuonna 1755. Tämä eroavaisuus voidaan selittää siten, että Pelkonen jo aikaisemmin kävi aika ajoin lappalaisten alueilla riistanpyyntö-retkillä, vaan varsinaisesti asettui sinne muutamia vuosia myöhemmin.
[4] Kemijärven pappilassa v. 1795 toimitetussa Lapin ja Kemijärven välisen rajan tutkimuksessa arveltiin sen paikan sijainneen Saunavaarassa, minne Eerik Antinpoika oli saanut luvan uutistalon perustamiseen.
[5] Majavanpyyntioikeus Lapissa näkyy alkujaan kuuluneen ainoastaan lappalaisille ja se oikeastaan vanhempina aikoina oli varsinaisena perusteena lappalaisten veroitukseen. Majavanpyyntioikeus kumminkin vähitellen, jopa 1600-luvulla, myönnettiin myöskin uutisasukkaille, ensiksi siinä tapauksessa, että uutisasukas oli nainut lappalaisen tyttären. Sittemmin voi uutisasukas sellaisen oikeuden hankkia ostamalla jonkun majavanpyyntioikeus-osuuden, jolla tavoin hänestä tuli kylän majavanpyynnin osakas ja kylän jäsen. Mutta saavuttipa uutisasukas toisinaan tällaisen oikeuden ainoastaan sillä perusteella, että hän oli asettunut paikkakunnalle. — Isak Fellman: Handl. och uppf. III.
[6] Kartta on liitetty hänen Kemin Lappia koskevaan kertomukseensa, joka on painettu v. 1804 Tukholmassa.
[7] Paikkakunnalla sanotaan Savukosken kylää yleisesti Saukoskeksi ja sen nimisenä kylä on myöskin Suomen yleiskartalla.
[8] Karl Sadelin eli Sadlin, joka toimi Tornion pormestarina, nimitettiin v. 1714 Tornion ja Kemin Lappien tuomarin („justitiarius”) toimeen, jota virkaa hän hoiti aina vuoteen 1742. — Isak Fellman: Handl. o. upps. III, siv. XLV ja XLVI.
[9] Kun muistoonpanoni tein v. 1886, olivat silloin vielä vanhat mitat käytännössä.
[10] Näistä koskista on, lausuu Jaakko Fellman, ainoastaan yksi sellainen, josta ei voida venheellä laskea alas. Sen nimi on Karjel marvim kuoska eli karjalaisten marvimakoski, tunnettu Laurikaisen urotyöstä. Kosken sivu on vene vedettävä maitse. Kosken nimi johtuu lapinkielisestä sanasta marit eli marvet, joka merkitsee vaivuttaa uneen. Kun Laurikaisen (lapinkielellä Lavrekas) piti luotsata vihollisia, niitä karjalaisia eli venäläisiä, jotka saapuivat maanselän yli ja aikoivat retkeillä Suomeen ryöstämään ja hävittämään, nukutti hän jokaisen heistä uneen veneessä, jonka hän ohjasi koskeen, missä kaikki hukkuivat, mutta hän itse pelastautui siten, että Vilhelm Tellin tavoin hyppäsi veneestä yläpuolella putousta rannalla olevalle kalliolle.
[11] Henrik Zimmerman nimitettiin v. 1739 Oulun koulun ylemmäksi kolleegaksi (collega superior), v. 1748 saman koulun konrehtoriksi ja oli sitten vv. 1757–1773 Kemin kirkkoherrana.
[12] Karlman oli käynyt rippikoulun Karungissa, jonne hän siis Tervolasta oli siirtynyt, sekä oleskellut Jäämeren rannalla kalan pyynnissä. Sittemmin joutui hän naimisiin Kuukkelin talon leskiemännän kanssa.
[13] Mutenian kylästä ½ peninkulmaa pohjoiseen on Sompionjärvi, johonka laskee Hietaoja-niminen pieni joki. Tämän joen suussa, noin 10 syltää järvestä maalle päin, näytettiin minulle haudansijaa, jota sanottiin Akimeelekin haudaksi. Vähän kuopalla oli maa sillä kohdalla vieläkin kasvaen runsaasti hilloja. Kun hillat olivat keltaisen kauniita ja houkuttelevia, niin aloin mielihyvällä pistellä niitä poskeeni. Hiukan taikauskoinen oppaani piti tällaista tekoa liian uskallettuna ja kertoi, mitä ikäviä seurauksia eräälle miehelle oli ollut puun kaatamisesta eräältä toiselta lapinhaudalta. Vaan ennen pitkää oppaanikin kyykki vuomalla ahmimassa hilloja, joskin pysytteli haudansijasta hiukan loitompana.
[14] Lappalaisilla ei ainakaan entisinä aikoina ollut sellaisia sukkia kuin nykyaikana käytetään, vaan sukkain sijasta käytettiin poronnahoista tehdyissä lapinkengissä erityistä heinälajia. Kenkäheinät valmistettiin ja säilytettiin huolellisesti. Jo runosäe: „Laulavat Lapinkin lapset, heinäkengät heippasevat”, viittaa siihen, että lappalaiset eivät käyttäneet sukkia. Sitävastoin kengät kiinnitettiin nilkkoihin, ja tavallisesti loistavan värisillä pauloilla ja tarkoitettanee tarinassa siis kengän pauloja, vaikka sukkia käyttävät uutisasukkaat ovat tarinaa säilyttäessään muuttaneet paulasanan sukkarihmaksi.
[15] Kaarto Kemin Lapin murteessa tarkoittaa kapeahkoa kangasseljännettä eli tievaa jänkäin keskellä, jota vastoin kaare eli kaarre (gen: kaarteen) tarkoittaa aitausta eli aidattua paikkaa. Siitä johtuu siis porokaarre. Kaaresuvannon pitäjän nimi on yhdistetty sanoista kaare ja suvanto.
[16] Tällä Forteliuksella nähtävästi tarkoitetaan Kemin kirkkoherraa, kontrahtirovasti Isak Forteliusta, joka oli Kemin kirkkoherrana vv. 1773–1783.
[17] Henrik Carlenius oli kotoisin Hailuodosta, jonka ruotsalaisesta nimestä hän oli muodostanut sukunimensä. Hän nimitettiin Sodankylän kappalaiseksi 1689, vaan siirtyi jo 1693 Tervolan silloiseen kappeliin kappalaiseksi.
Olof Ulstenius oli syntynyt Oulussa ja tuli Carleniuksen jälestä Sodankylän kappalaiseksi. V. 1699 siirtyi hän Iihin kappalaiseksi, jolloin Barthold Ervast, talonpojan poika Simosta, määrättiin kappalaiseksi Sodankylään ja asuikin siellä aina vuoteen 1728, jolloin hän siirrettiin kirkkoherraksi Pudasjärvelle.
[18] Hän oli syntynyt 6⁄5 1707 Ilmolan pitäjässä, jossa hänen isänsä Henrik Tuomaanpoika Wegelius oli kappalaisena. Ylioppilaaksi Henrik Wegelius n:mpi tuli 1729 ja vihittiin papiksi v. 1730. Samana vuonna astui hän Sodankylän kappalaisen virkaan ja kun Sodankylä 1747 muodostettiin omaksi kirkkoherrakunnaksi, tuli hän seurakunnan ensimmäiseksi kirkkoherraksi.
[19] Kun viimeisten vuosikymmenien kuluessa suurien tukkiliikkeiden takia Lapissa on kuljeksinut kaikenlaisia keinottelijoitakin, jotka ovat väärin käyttäneet Lapin väestön vierasvaraisuutta, jopa olleet väestön vaivana, niin luonnollisesti on se vaikuttanut oloissa muutoksia.
[20] Isak Fellmanin teoksen „Handl. o. uppf.” III osassa julkaistussa oikeuden pöytäkirjassa on lappalaisen sukunimeksi mainittu „aikastari”, vaan on muistettava, että tähän aikaan ruotsinkielisissä asiakirjoissa etenkin suomalaiset nimet ovat vääntyneet melkeinpä tuntemattomiksi. Voi sen vuoksi otaksua, että „aikastari” tarkoittaa tunnettua lappalaisnimeä Aikasaarta. Juho Hannunpoika Marttiini on tietysti sama henkilö kuin edellisissä oikeusjutuissa mainittu Juho Hannunpoika, joskin tässä hänen nimeensä lisätään sukunimikin. Marttiineja mainitaan myöhemmin Sodankylän tilallisina ja Unarinjärven tienoillakin on Hannu Marttiinin talo 1700-luvulla. Sukunimi Marttiini johtuu henkilönimestä Martti ja mainitaan Marttiini samaisessa pöytäkirjassa suomalaisessa asussaankin eli Marttisena, vaikka ruotsinkielisessä pöytäkirjassa nimestä on paneutunut „Martinen”.
[21] Sivulla 67 mainitaan, että Sodankylän ensimmäinen kirkko on rakennettu v. 1689. Myöskin A. J. Sjögrenin tiedonannon mukaan on Sodankylän kirkko rakennettu v. 1689. Mutta siinä Ruotsin kuninkaan kirjeessä 25⁄10 1698, jolla Sodankylän kappalaisen palkaksi myönnettiin 30 tynnyriä viljaa, mainitaan, että kirkko on jo rakennettu, joten kirkon rakentaminen lienee tapahtunut samana vuonna. Tähän viittaa myöskin Länsipohjan maaherran H. A. Krusen kirje heinäk. 16 p:ltä 1688. Kirkon rakennushommasta kerromme lähemmin selvää tehdessämme Sodankylän kirkollisista oloista.
[22] Tämä kertomus on julkaistu kokonaisuudessaan teoksessa „Kemijärven pitäjän vaiheita”, siv. 25–31.
[23] Jos alkuperäisessä käsikirjoituksessa on kylän nimenä „Sobby”, niin on se kirjoitusvirhe, sillä heti seuraavassa lauseessa on kylän nimenä „Somby” (Sompio). Seuraava lause näet alkaa: „Practer Somby atqve Sodankylae” j. n. e. Sobby siis kaikissa tapauksissa tarkoittaa Sompion kylää.
[24] Sompion kylän rajoja luetellessaan mainitsee Hackzell Sompion kylän pohjoisessa idän puolella ulottuvan aina Venäjän rajaan saakka. Näin ollen Keminkylä ei pohjoisessa voinut jatkua Inariin saakka.
Tekstissä mainittuja henkilöitä: